Minä tiedän muutaman tyypin jotka aivan varmasti jaksaa virnuilla keskenään tästä mun diagnoosista, keskenään puhua että mitäs me sanottiin, hullu ja sekasin se on, mutta hei, antaa ihmisten puhua =)
puhetta mahtuu maailmaan ja kuka oikeesti tietää minusta paljon mitään. Kukaan ei synny mieleltä rikkinäisenä, epävakaana ja ymmärtääkö kukaan kuinka raskasta välillä kaikki on, sen kontrastiks kun huiput hetket todellakin on niitä huippuja. Paska sitten on todella paskaa. 
Hyvä vaan jos ihmiset puhuu erilaisista mielen sairauksista.
Mä puhun tästä nyt siks niin paljon kun tää on mulle niin tuore, diagnoosina, mä haluun ymmärtää itteäni, mä myös haluun että ne jotka näkevät mut kahelina, niin ymärtäisivät että mä en oikeast ole riidan haluinen tai paha ihminen, enkä missään nimessä halua sellainen olla. Jotain tapahtui mun kasvun aikana et mieli meni joissakin asioissa kieroon, ne on tapahtumia joille mä en voi mitään, mun rakkaalle tulevaisuudelle mä voin. Ja mä teen!!
Ja viittaan kintaalla arvostelijoille, ilkkujille ja kyräilijöille.

Ja uskokaa tai älkää, epävakaa ei voi olla parisuhteessa toisen epävakaan kanssa, ei niin epävakaan kanssa, joka vetelee just niistä naruista joilla saa toisen repeemään liitoksistaan ärsyttämällä tarpeeksi. Ei edes täysin mieleltään tervettä saa kiusata niin, vaikka minäin kestän aika paljon ja pitkään, mutta kun räjähtää VIIMEIN niin sitten on hullu....miettikääs.. voitko puukottaa toista ja sanoa että älä vuoda verta.. hurja vertaus mutta kuitenkin.

Rakastetaan, ei vihata, hyväksytään toisemme ja välitetään rakkaistamme <3

Keskiviikkoa toverit!

Epävakaa persoonallisuushäiriö ja mitä se on minussa

Mietin miten mä kertoisin mun epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Aattelin oisko helpompi lokeroida asioita, sain ehkä vähän vinkkiäkin yhden mimmin videoblogista tähän.
Ensinnäkin, mä oon kyl tienny aina että enhän mä tunne-elämältäni mikään vakain ole.

Parisuhteet: Räiskyviä! Ilmaisen mitä tunnen ja koen, kun oon tarpeeks pitäny pahaa oloa sisällä ja ollut kiltti ja sietänyt kaikkea. Ja näissä suhteissa se epävakaus korostuu varmaan eniten. Takertuminen, menettämisen pelko, kun jo menettänyt toisen, taistelu suhteesta ja siitä ihmisestä, vaikka periaatteessa tyyppi olisikin mulle mahdollisesti epäsopiva.
Erotessa vaivun/olen vaipunut epätoivoisiin saakelin typeriin tekoihin, joita kadun kuitenkin. Aina.
Joskus päätin että minä en ole se nillittävä, kahlitseva, hullu ämmä. Tästä ajatuksesta seurausta olen se kaiken hyväksyvä, anteeksi antava ja riidan/konfliktin jälkeen lyhyt vihainen....jos tulee riitaa, huudetaan perkelettä ja itketään, sitten sovitaan ja jatketaan ja kaikki hyvin taas. Turhaudun helposti, suhteissa ja muutenkin kyllä. Rakastun ja rakastan hullun lailla.

Kaverisuhteet: Ei ole montaakaan ihmistä jonka kanssa ystävyys olisi jatkunut vuosia. Ehkä tässä aikuisena syntyneet ystävyydet on kestäneet paremmin.

Itsevarmuus: Vaihtelee erittäin itsevarmasta äärimmäiseen epävarmuuteen. Alkoholilla osuutta asiaan, joskus.

Pettymykset ja loukkaukset: Vaikea päästä yli, jään vatvomaan ja pyörittelemään, syyttelen itseänikin jopa ihan kohtuuttoman paljon. Olen ollut ihmisille vuosia, siis todella vuosia, vihainen joistain asioista.
(korostuu menetetyissä suhteissa mutta myös kaverisuhteissa tai muissa ihmissuhteissa jos koen niissä vääryyttä)

Alkoholi: Alkoholi riippuen tilanteesta joko voimistaa oireita ja impulsseja etenkin, tai sitten on vaan hemmetin kivaa ja vauhdikasta. Joskus menee älyttömiä määriä ja monia päiviä putkeen jos on lapsivapaata.

Impulsiivisuus: Tätä on hyvää että huonoa.. olen ollut väkivaltainen, olen lähtenyt puolikkaasta ehdotuksesta toiselle puolelle suomea ilman rahaa tai varmuutta yöpaikasta.
Joskus lenteli tavaratkin. En uskalla ees veikata että paljonko mulla on menny rahaa puhelimiin.
Oon oppinu hillitsee negatiivista impulsiivisuutta ja oon siitä ylpeä.

Tunteet: Koen kaiken potenssiin miljoona tai vähäisesti riippuen asiasta. On myös asioita joista en vaan välitä kuten ehkä pitäisi. Jotain tähän vielä piti kirjottaa vaan enhän mä enää muista mitä kun tuota tekstiä on niin paljon mielessä. Tunteet kuitenkin on hurjia.

Oman arvon tunteminen: Liittynee myös itsevarmuus kohtaan.
Varsinkin diagnoosin jälkeen on ollu helpompi olla itttensä kanssa ja jopa muidenkin, mutta alussa vasta ollaan ja välillä mietin että ei kukaan ansaitse ihmistä jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö, eikä häiriöinen ansaitse ketään. Eihän se nyt niin mene. Minä ansaitsen. Ja muutkin pershäröiset.

Minäkuva: Varsinkin nuorempana, eikä edes kovin paljoa nuorempana, mulla oli minäkuva hajanaisempi, en oikeen tienny että kuka ja mikä olin. Tässä se on alkanut hahmottua vuosien aikana.

Miten tätä hoidetaan: Mun tapauksessa aloitetaan syksyllä dialektinen käyttäytymisterapia, lääkehoitoa en tarvitse, en ainakaan tällä hetkellä.
Tän kanssa oikeasti on tehtävä töitä. On juttuja, joille ei voi mitään sillä hetkellä kun jokin asia menee liian pitkälle, mutta kun nyt ymmärtää mistä on kyse, tekee itsetutkiskelua, niin lähtee työstämään niitä juttuja ja tekemään parhaansa oppiakseen tunnistamaan itsessään tunnetiloja ja sen miten niihin reagoi ja miten toimii.. en osaa selittää tarkemmin.

Mistä tämä on tullut: Yksi syy on varmasti kokemus koulukiusaamisesta. (sainkin taas aiheen kirjotella, nyt kun tiedän miten tuhoisat seuraukset sillä voi olla tulevaisuutta ajatellen)
Taustalla on muutakin, mutta en koe tarpeellisena sitä purkaa tässä. Toki saa kysyä jos kiinnostaa, henkilökohtaisesti voin vastatakin.
Olen myös menettänyt kavereita toiseen hiippakuntaan.

Jotain muuta: Tämän lisäks mulla on keskittymis- ja tarkkaavuusongelmaa.

En tiedä kirjoitinko tarpeeks kattavasti siitä minkälainen mun pershärö on, mutta aika laajasti sain kirjotettua nyt kuitenkin. Kysyä saa aina.
Koitin olla selkeä, mutta kun päässä on sen kymmenen ajatusta kerralla joista haluaa kirjottaa nii ei välttämättä oo kauheen selkeä teksti, mutta edelleen, kysyä saa, voi ja pitääkin jos niikseen.

En pelkää, odota, oleta tai arvele. Jos kerranki luottas siihen mitä sanotaan.
En edes yritä lukea rivien välistä, mulle on sanottava asiat suoraan. Ehkä pitäisi ymmärtää pieniä piiloviestejä mutta niin monesti tulkinnut väärinkin ja siitä seurannu kaaosta ja mielipahaa enemmän vaan, niin meen vaan...jos joku ei osaa suoraan puhua, on sen murheensa kun roikun. Varsinkin kun kohdannu ihmisiä joilla menee elämä vähän vituiks, vituttaa ja ahistaa, niin mistä tiedän että onko se vain syy että mun ois pysyttävä kauempana, kaukana...en mä myöskään voi jättää ihmistä yksin, vai voisiko se olla testi että pysynkö kun toisella menee päin vittua..

Puhu äänellä jonka kuulen ja ymmärrän..

Mä en omaa telepaattisia kykyjä heti uuden tyypin kohdalla, mä en ole ennustaja, mä en ala enää tulkitsemaan mitään.
Intuitioo opeteltava kuuntelemaan paremmin kuitenkin.

Ei muuta tällä kertaa. Oli pakko avautua.

Ihanan hidas aamu...joo kello on puoli kaksi mutta mul ei oo mikää kiire mihinkää..
Heräsin viideltä ja keittelin yhdelle kahvit, "laitoin menee" ja jatkoin unia.. heräilin ja tein aamupalaa,  söin musiikkia kuunnellen ja kattoen temptation islandia.
Sain kauheen häseolon mut en oikeen mitää osannu tehä tai saanu aikaseks, pyörin ja kuvasin albopilosumia, päivitin lärvikirjaa ja ihmettelen nyt että saisinko kyydin huomenna serkun valmistujaisista kotiin ja meenkö tekee tänään terraarioita siilinjärvelle vai mitä ihmettä sitä hommailis.
Huomaa et elämä alkaa olla iha raiteillaan ku alkanu tulla normaaliaki settiä tännekki. Viimeset puol toista vuotta ei tuu unohtuu enkä toivottavasti unohdakkaan niin tiedän kuinka lukea ihmisiä paremmin. Mä en vaan voi olla elämän normalisoitumisesta huolimatta palaamatta välillä siihen...ja käsitänkö vieläkään kokonaisuutta oikeasti. Ehkä mä en tuu sitä ikinä käsittämään mutta sen mä tiedän että jokaisella lahjalla" on hintansa, kenenkään puheita ei pidä niin sokeasti uskoa, ymmärrettävä se että jotkut ihmiset osaa manipuloida ja osaa tehdä toisen hulluksi ja saada ne pahimmat piirteet esille, ja että ihmiset ihan oikeasti saattaa alkaa perseillä että ei tarvitsisi itse tehdä päätöksiä, ihminen voi toiselle puhua mitä vaan ja saada hyväuskoisen luottamaan sokeesti mihin vaan, mutta mun itsekunnioitus on tätä nykyä aika helvetin korkealla. Mä tiedän mitä tarvitsen, mitä en ansaitse ja minkälainen ihminen saa minut hehkumaan ja millä tavalla.
Mä olen ylpeä siitä että mä en ole enää niin sinisilmäinen ja mä oon niin vahva tänään että mä uskallan heti sanoa mun mielipiteeni ja mä uskallan torjua epäasialliset ihmiset kommentteineen tuntematta siitä mitään. Ei, en mä kylmä ole, mä vaan tiiän mitä ansaitsen, mitä en ansaitse, mitä kaipaan ja mitä olen valmis vastaanottamaan.
Mä en ikinä tule kieltämään omia virheitä, mutta en myöskään sitä että mua on osattava käsitellä.Sikäli mikäli minua enää mitenkään pystyy käsittelemään kun torjumisprosentti on suurempi kuin se että ottaisin enää kaiken avosylin vastaan, siedän asioita ja ihmisiä ja tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa räjähdän. Mä siedän paljon, on silti osattava vastapuolenkin katsoa miten paljon mun niskaan syytää paskaa, tavalla tai toisella, jos en itse sitä osaa sanoa ja herran tähden, nykyään osaan enkä ota yhtään mitään paskaa enää niskaani enkä yhtään perseilyä katsele.
Tää mun teksti on vähän itsensä toistoa mutta tää on MUN kasvutarina, MUN opettelua lukea ihmisiä jne jne. Mutta varmaan, jos ei aivan tyhmä ole, huomaa ehkä aina kuitenin jotain uutta, uuden sävyn, enemmän itsevarmuutta. Joskus sattuu silti. Siitä ei pääse ikinä mihinkään että rakastin väkivaltaista alkoholistia ja kun kaikki alkoi näyttää menevän hyvin, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta, puhuttiin yhdessä kihloista (kyllä, tämäkin on käännetty niin että minä olin niistä yksin vouhkannu mutta mulla on vieläkin tallessa viesti jossa toinen on mukana ihan samalla tavalla kihlaus-suunnitelmissa ihan totetuttamista vaille) ja sitten vedetäänkin mattojalkojen alta. Paskaa, mut elämä on välillä.
Ainaki opin sen että ikinä et voi luottaa kehenkään.
Se ihminen jota rakastat eniten, satuttaa sinua luultavasti myös eniten. Ja se, jonka kanssa oot jaksanu taistella suhteesta turhaan kun kaikki se minkä vuoksi taistellu, viedään.

Oon todella ristiriitaisin fiiliksin sen suhteen että voinko minä oikeasti enää antautua edes mihinkään. Tiedän että ansaitsen jo hyvää oppikouluni ja omienki virheiden jälkeen mutta jäikö mulla loppuelämäks pelko menettämisestä ja siitä että tulenko jatkossakin taisteleman kaiken paskan yli turhaan jos kiitos on se että sut jätetään kännissä whatsapissa. Kun en millään jaksa enää käydä sitä helvettiä läpi minkä kävin jo.

No, mua ei enää pysty lahjomaan.
Mua ei pysty enää manipuloimaan.
Mulle ei pysty enää lupaamaan mtään koska mitään en enää usko.
Mua ei enää pysty satuttamaan ja loukkaamaan kukaan ikinä.

Alan olla voimissani

Viimeset kaks päivää ollu aika jees olo. Olin mä eilen vielä aika kipeä mutta tänään pystyin jo syömään vähän jämäkämpää ruisleipää ja makaroonilaatikkoo, joka mun itseasiassa piti tehdä vasta huomenna.
Mutta joo, kolme viisuria poistettiin koska muut hampaat oli kuitenki ok kunnossa ja tuo pieleen tehty juurihoitohammas ei oireile. Iskä vei mut canthialle ja sielläpä oottelin mun aikaa.
Kolme pientä nappia esilääkkeeks, nenätippoja ja ootella taas. Kylläpä ne kuupan sekasin laittokin. Naureskelin että ihan ku ois kauheessa kännissä ja kenkien pois heittäminen oli vissiin kovinkin hauskaa ku hihitytti. Kanyyli kämmenselkään ja lääke sisään ja kauniita unia. Heräsin ja mun edessäni näky penkillä laukku ja kengät, hoitaja pyöri siinä ja soitteli isälle että voi tulla hakemaan. Jääpussit poskiin ja mehujään kanssa pois. Alahuuli oli ihan tunnoton nii iskä sano että kato peilistä nii onnistuu se mehujään syöminen, en kyllä tiiä onnstuko se nyt kovin hyvin sillonkaan. Apteekin kautta vanhempien luo nukkumaan, heräsin välillä ja taas nukuin, tyttö tuli sinne kans ja kun muut alko nukkumaan nii mun anestesiapöhnä alko olla ohi.
Särkylääkkeitä menny ja unta riittäny sillon kun kipu sen verran ees hellittäny siedettäväks.
Oon täs nyt tosiaan ollu todella voimissani, mutta kello vasta vaille neljä, mutta lääkkeenottovälipienentyny ja pärjään joparemmin ja se on ihan huippua! <3
Oon henkisestiki iha vittupää ollu kivun kans ja turhautunu.
Huomenna mua tulla tapaamaan Oulusta asti..
Ja miks mulla viime vuonna se Oulu jäikin mieleen jotenkin oudosti...no, katsotaan minne mun tie vie.. =)
On ollu pitkin aikuisuutta tähtäimessä jyväskylää, joensuuta, jämsääkin hetken, euraa, helsinkii, tamperetta...mihin ikinä päädynkään, kenen kanssa tahansa, mun suunta on nyt oikea. Piti sattua ja tapahtua ensin, piti kohdata paskoja suhteita ja ikäviä kokemuksia että voin mennä eteenpäin, ihan johonkin muuhun suuntaan nyt. Ei ikinä enää entiseen vaikka sinne joskus kaipasinkin, mutta ei vitussa enää. Olkoon joku muu yhtä hullu mitä minä olin kun suljin silmät niiltä pieniltä asioilta.

Mä oon nyt onnellinen, mä oon onnellinen vaikka jäisin tännekkin vaikka yksin <3

Ragevaroitus! Avautumista!

Mä en odellakaa haluais valittaa pikkujutuista koska mulla on asiat kuitenki hyvin ja oon hengissä. Ketään ei tapa munanjohtimen leikkaus eikä viisureiden poisto vaikka ne tapahtuukin kahden viikon välein. Kun tää leuan turvotus ja kipu häviää nii suuremmalla höngällä vaan taas eteenpäin. Mä en aio jämähtää ja nukkua ku vois elääkkin ja elämä on nyt vaikka asioita tapahtuukin. Ja oon kyl mennykki pää kolmantena jalkana ja toisinaan nauttinu omasta ajastakin.
Mutta enkö mä osaa olla kiitollinen siitä että olen hengissä, mulla ei sentään ole syöpää (joo otettiin biopseja niistä kystista mutta tuskin niissä mitään pahalaatuista on)
Mun pitäs olla oikeesti onnellinen mutta mä en voi mitään että mä alan olla aivan loppu mun kipuihin. Toi adhd-lääkekkin minkä alotin, ei tunnu sopivan mulle yhtään. Mä oon vaan enemmän sekasin, ärsyyntymiskynnys matalalla, vittuilen ihmisille, tiuskin ja itkenki asioita ja mulla pitäs tosiaan kaiken olla hyvin. Mä viestittelen kavereitten kanssa vaikka en kaikkia näekkään mutta näänhän mä viikonloppusin ees.
Miestä mulla ei oo mutta kuka hullu antaa itteään loukata niin pahasti enää mitä mun eksä loukkas. Oon aikuisiällä pettyny miehiin, mulle on tehty ohareita, mulle on lupailtu asioita ja lyhyetkin jutut satuttanu päättyessään mutta ikinä mua ei oo kukaan loukannu niin pahasti kun mun viimesin eksä. Fyysisesti ja henkisesti. Nyt vasta reilu puol vuotta eron jälkeen tajuan kuinka sairaassa suhteessa olin, josssa minä opin, yritin saada asiat rullaamaan vielä senkin jälkeen kun mua paiskottiin seinille, heiluteltiin veistä mun edessä kun eka oli veitsilaatikko revitty ulos ja näppis paiskattu lattiaan. Ja kun mä kuulin vitun huoraa kun pidettiin saunan ovea kiinni etten päässy sieltä pois ja kun vähän kopautan ovea, se revitään auki ja huudetaan että hajotan toisten saunaa, tai kun katsotaan että minulla kiekat nousee eikä tilannetta edes yritetä pysäyttää ennen kun mun kiekat noussu niin että ainut vaihtoehto on raahata mua pitkin lattiaa vaikka tilaisuuksia pysäyttää mut ois ollu paljon aiemminkin mutta yks vaan tuijottaa.. mä siedin paljon, paljon sellastakin mistä en jaksa nyt avautua.
Varokaa ihmisiä jotka teitä lahjoo, naiset. Taustalla on aina jotain, ilmaisia lounaita ei ole.
Ja kaiken paskan jälkeen ja yhden eronkin jälkeen mä hullu uskoin yhteiseen tulevaisuuteen. Vai kumpi on hullumpi, minä joka uskoin hyvään vai mies joka uskotteli mulle yhteistä tulevaisuutta vaikka tiesi että aikoo minut jättää..
Sitten ihmetellään kun minä "pikkusen" sekoan eron jälkeen. Kuka ei sekoaisi, huolimatta siitä että että sai turpaansa.. Eikä kukaan voi sanoa että missä ajassa erosta pitää toipua. Mulla meni kuukausia, mulla meni siinä samalla myös luotto miehiin.
Onneks mun silmät näkee mennyttä nyt niin paljon selkeämmin kun vaikka vielä muutama kuukausi sitten. Tulen varoittamaan naisia tästä eksästäni, kenenkään ei tarvitse sietää samaa mitä minä.
Ja kyllä, kyllä mä vielä jollekkin annan mahdollisuuden tutustua siihen minuun jolla ei ole enää epäilyksiä että annetaanko minulle mitään vilpittömästi vai siksi että minut voidaan lahjomalla ostaa jotta voi antaa myöhemmin paskaa.
Mä olen kiltti nainen, mä en kahlitse ja mä siedän liikaakin ja katson paljon läpi sormien, joskus räjähtää sitten kun hiljaa oon antanu kattoo saavin täyttymistä.
Kiitollinenkin mä olen. Mä oon kiitollinen siitä että mä olen oppinut tuntemaan itseni ja siitä että mä olen sitkeä, mä opin, vaikka joku muu ei oppinut. Se kun katsokaas on toisille vähän liian rankkaa nähdä itseään ulkopuolelta.
Virheitä minäki oon tehny ja niistä oon tilini tehnyt. Mun ei tarvitse enää.
Tulipas avauduttua mutta mitä sitten.. mä saan ihan tasan avauta asioista jotka mua on vaivannu ja varsinkin jos mun silmät on auennu näkee asioista jotenkin muuten miten ne aiemmin koin. Nyt siihen pystyn ja mun ei tarvitse kaunistella yhtään mitään vaikka kyseinen ihminen jonkun lapsi, veli tai isä onkin.

Burana-Panadol combo auttaa fyysiseen kipuun.
Töihin pitäs huomenna mennä jo näitten saikkujen jälkeen, en tiiä auttoko päiväunet yhtään muttasuurin vitutuksen aihe ehkä nyt just on se että keitot ei paljo nälkää pidä ja mitään kiinteetä en saa syödä että viisurikoloihin ei mee ruokaa. Antibioottikuurin sain ja kurkkuki paskana.
Mutta olipas hyvä avautua kaikesta. Jospa niistä biopseistaki tulis vastaukset pian.

I will survive!

Mikään ei mua saa masentuu ja mä nousen. Kaikesta. Taipuu voin mut katketa en koskaan!! Tuli mitä tuli.

Ja ehkäpä jollekkin jo sen mahdollisuuden olen antanutkin... ;)

Ihmetystä herättäviä asioita

Ensimmäinen on tää maanantaiviha. Pitäskö alkaa muuttaa elämäänsä tai ees asennettaan niin että ei joka vitun maanantai tartteis valittaa siitä kun on maanantai?! =D
Menee helvetin hyvin ihmisillä jos ainut vitutuksen aihe on maanantai. Eikö vois olla onnelinen että edes huomaa heräävänsä siihen maanantaihin ja uuteen päivään ja viikkoon? On jokseenkin surullista että ihmiset jaksavat valittaa maanantaista kun toisilla on varmaan ihan oikeitakin ongelmia kun se että viikot nyt rullaa kuten rullannu tähänki asti iän kaiken.
En ymmärrä, ehkä mun ei tarvitsekaan... =)

Toisekseen, eläinrakkaiksi itseään tituleeraavat ihmiset, jotka kuitenkin vihaavat käärmeitä, hämähäkkejä, liskoja, papukaijoja, virtahepoja, aaseja ja myskihärkiä ja rusakoita, mutta RAKASTAA kissoja ja koiria ja marsuja. Hmmm....se että rakastaa vain kissoja ja/tai koiria, ei tee ihmisestä eläinrakasta. Ja kuitenkin kävelee aitonahkaisissa nahkakengissä. Ja syö lihaa.

Ja ihmiset jotka naukuu kun elämä on tylsää ja paskaa ja silti istutaan kotona ja odotetaan maailman seitsemännen ihmeen tapahtuvan tekemättä itse mitään. Eikö pienessä mielessä käy että lähe sieltä kotoos pois, näe ihmisiä, älä keksi tekosyitä miks et voi liikkua. Vähän enemmän asennetta ja myönteisyyttä. Kaikki ei pyöri sun navan ympärillä, sä et ole mikään erikoistapaus, paitsi ehkä siinä että mitään et edes yritä ja kitiset kun mikää ei onnistu ja toimi ja kaikki on levällään ja huonosti.
Elä päiviä kipujen kanssa, käy lähellä kuolemaa, koe paskaa nii tulee vähä perspektiiviä ja toivottavasti näkökulmaa siihen miten voi ittekkin elämäänsä järjestää.
Toki jos nauttii siitä että rypee jossai sonnassa nii ei ku antaa mennä mutta sit pitäs olla jo hiljaa ja nauttia sit siitä jos se on jotaki elämää.

Aurinkoista maanantaita, ottakaa päät pois persiistänne ja nähkää iloa, valoa ja positiivisuutta! <3