maanantai 7. lokakuuta 2013

Äitiydestä

Mä tiiän että mä en oo kovin äidillinen äiti. Mä tiesin sen jo vuosia ennen lasta, eikä mun ajatusmaailmaan mahtunut että joskus haluaisin lapsen, tavallaan inhosin lapsia joskus murrosiässä. Mä en tiiä johtuko se siitä että sillon mulle synty serkkuja ku sieniä sateella ja pieniä vauvoja ja pieniä lapsia pyöri paljon lähipiirissä. En osaa sanoa mutta tyttö syntyi samana vuonna kun valmistuin amiskasta ja sitä ennen olin saanut keskenmenojakin.
Tyttö syntyi ja se oli elämäni hirvittävintä ja onnellisinta aikaa. Mä valvoin yöt ja kuljeskelin kilometri tolkulla lapsi sylissä ympäri kämppää. Lapsen isän piti antaa nukkua kun aamulla sillä oli töihin meno. Jossain vauvan 2 kuukauden iän tietämillä mulla tulehtui hammas ja en nukkunut sitäkään vähää mitä olin nukkunut ja jossain vaiheessa ajattelin etten rupea nukkumaan kun vauva herää kohta kuitenkin. Silti nukahtelin istualteen, välillä pitelin jääpälapussia ja ties mitä pakasteita poskessa. Kipu oli jäätävä ja yritä siinä rauhotella vauvaa samalla. Mä olin niiiiiin loppu, puhki, väsynyt ja kaikkeni antanut että olin onnellinen kun antibioottien takia mulla loppu maidon tulo eikä tarvinnut enää siihen päälle vielä imettää. Se oli mun mielestä myöskin helvetin epämukavaa, se teki mulle ahdistuneen olon. Sitten me muutettiin. Se tapahtui vasten mun tahtoani. Pieneen asuntoon, sellaseen paikkaan josta mun oli vaikea liikkua ihmisten ilmoille ja jossa en muutenkaan juurikaan halunnut asua. Sitten muutin tyttären kanssa kahdestaan taas ihmisten ilmoille, mä olin koulutuksessa ja tyttö hoidossa ja välillä isällään. Sitten oli sekavaa aikaa, jossai välissä muutto ja uusi suhde joka oli helvettiä loppu aikoina ja keskivaikean masennuksen diagnoosi. Ihmettelen suuresti kun ekan kerran kävin puhumassa ahdistuksesta ja mut ohjattiin kpk:lle niin tää hoitaja oli koko ajan todella ylimielisen oloinen ja sanoi lopuks että ota yhteyttä taas omalääkäriin jos tuntuu että ahdistaa. En ottanut yhteyttä mutta netissä juttelin jonkun psykologin kanssa ja pari kertaa muistaakseni näinkin jonkun neuvolan kautta saamani tukihenkilön kanssa ja kävi meillä kotona.. Todella sekavia aikoja joista en muista oikein mitään ja joita vaan yht'äkkiä tulee mieleen ja ei oikeen ees tiiä mitä tapahtui milloinkin.
Mutta nyt ollaan tässä. Vuosi on 2013 ja ens kuussa tyttö täyttää 9 vuotta. Välillä en tiiä miten on pärjätty mutta kyllä me on pärjätty, jos ei aina niin loistavasti niin kuitenkin aina jotenkin.
Käärmeet rapistelee terroissa ja huomenna ruokin ne. Keskiviikkona tulee hypo motley naaras Helga ja näillä näkymin Elvis lähtee pari viikon päästä tutulle.

Nyt kaipais seesteistä elämää. Niin seesteistä kun se minulla voi olla. Koska vaikka mun mieli on nyt rauhallinen, niin se ei tarkoita sitä että huomenna räiskähtelisin, hyvässä mielessä.
Miten näin rauhallinen ihminen voi ollakkin niin impulsiivinen ja pää täynnä koko ajan jotain ajatusta ja joka asiaan pitäs olla kommentoimassa, rakastan nykyään rönsyileviä ja henkeviä keskusteluja ja pohtia ääneen asioita. Ja herättää keskustelua ja turhaudun kun kukaan ei halua keskustella. Jos kukaan ei halua.

Kämpässä putket on ihan varmasti jäässä, peiton alle -->