tiistai 17. marraskuuta 2015

Minä sain ihanan miehen, mahtavat appivanhemmat, huiput bonuslapset ja ison läjän hyviä muistoja. Olen oppinut asioita, olen oppinut tuntemaan itseäni. Vaikka väitin että kaikki on mennyt hukkaan, niin mikään ei ole mennyt silti hukkaan. Opettavainen lähes vuosi.
Kun näin Sinut, aavistin että tämä mies se on. Epäröin, mutta rakastuin. Olen ollut aina melko itsenäinen, mutta olen kokenut olevani silti kokonainen, vaikka rakkautta olin kaivannut aina, loppuelämän kestävää suhdetta. Nyt koen olevani kuin ilman toista kättä, tai jotenkin puolikas. Niin paljon Sinä toit minun elämääni iloa, rakkautta. Sinä ymmärrät minua niin miten kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt.
Nyt tänä päivänä mä uskon että elämä jatkuu vielä, en tiedä vielä miten ja tuleeko vielä takapakkia, mutta arki pakottaa mut toimimaan. Oli todella vaikea ja pitkän tuntuinen tunti keskustassa. Oli paikkoja joissa oli käyty yhdessä, paikkoja jotka muistutti minua Sinusta muuten vaan. Välillä tunnen Sinun olevan mun kanssa, välillä luulen tuntevani sun läheisyyden. Oletkohan Sinä sitten mun se jokin kaksoisliekki, mun kohtaloni....tai jotain. Tai sitten minä vain olen vielä aivan sekaisin erosta, yksinkertaisesti, kun kaipuu on niin kova... =)
Sinä lohdutit minua kun pelkäsin gastroskopiaa niin että itkin ja oli vaikea olla, kun mun serkku kuoli, pidit minun puolia asioissa. Sä olet kiltti mies. Sä olet kaikki mitä haluan, tarvitsen ja minä rakastan Sinua.

Täällä ollaan....tässä ollaan. Nyt on taas vaan tämä hetki. Tämä hetki. Ja muistot. Sekä ehkä pienet toiveet hyvästä tulevasta, mitä se ikinä onkaan..

torstai 5. marraskuuta 2015

"Täh? Tehän vaikutitte niin onnellisiltakin"
"Oikeesti?!"
"Mitä????!!!! =( "
"Voimia Milla! <3 "
"Mie oon nyt aika järkyttyny!"
"Uskomatonta!"
"Teistä oli aina niin mukava lukea juttuja"
"Oon tosi pahoillani"

Elämä läväytti nyrkillä suoraan naamaan. Hivautti vielä avokämmenellä poskelle ja varmuuden vuoksi vielä potkaisi. Viikko sitten vielä kaikki oli niin helvetin hyvin. Käytiin sovittelemassa kihloja, puhuttiin yhteen muutosta, meillä piti olla yhteinen tulevaisuus. Niin minä luulin. Uskoin todella niin käyvän.
Uskokaa tai älkää, mun piti jo viime viikolla kirjottaa pitkästä aikaa blogiin siitä kuinka mua jännittää se, miten lähellä ja konkreettisemmaks tästä kaupungista lähtö ois tullu, yhteen muutto ja aloittaa elämä miehen kanssa jota rakastan aivan helvetisti ja jonka puolesta oisin valmis melkein mihin tahansa, johon mä aloin oppia luottamaan, kaiken niitten paskojen edellisten kokemusten jälkeen, jonka kanssa mulla oli ihania hetkiä, yhteisiä reissuja, yhteiset hämähäkit, rc-harrastus johon minäkin pääsin heti mukaan kisoja kiertämään ja mekkaamaan autoja. Tai opettelemaan ees.
Seuraavana päivänä mä olisin ehkä joutunut kirjottaa että turhaan jännitin, positiivisella ja odottavalla tavalla mitään uutta yhteistä elämää uudella paikkakunnalla. Se vietiin multa se mahdollisuus ja vaikka nykyistä ex-miestäni kunnioitankin parhaan kykyni mukaan minkä mukaan tällä hetkellä nyt pystyy, niin mulla on oikeus nyt minun näihin tunteisiin mitä mulla on ja mitkä mulla menee vuoristorataa.
Oon pessy lakanat ettei miehen tuoksu muistuttaisi ainakaan yöllä, että saan nukuttua, koitan keksiä tekemistä, olla kavereiden seurassa, yrittää olla itkemättä ja muistelematta, vaikka kyllähän minä haluan hänet muistaa. Eikä oo tarkoitus unohtaakkaan.
Vajaa vuosi, ainutlaatuinen vajaa vuosi, josta mulle jäi kuitenkin käteen paljon, erittelemättä tässä nyt just niitä asioita.

Antaa hänen mennä.. <3
Antaa hänen nähdä maailmaa ja elää menetettyä nuoruutta.. minäkin elän nyt hetkessä, kuitenkin takki ja sydän auki. Ja silmät. Elämä tulee varmasti vielä yllättämään.. jos kohtalo tai jokin on niin suonut, niin me kohdataan vielä. Tai sitten me kohdataan joskus ne, joiden kanssa oltaisiin vieläkin sopivampia, mutta se ajatus sattuu vielä liikaa..