maanantai 10. heinäkuuta 2017

Seuraavalle.

"Tottakai me ollaan loppuelämämme yhdessä", ei oikeasti tarkoita sitä. Voi tarkoittaa mutta ei ole tähän mennessä olleissa suhteissa tarkoittanut. Älä ikinä puhu minulle niin, mä olen niin tyhmä että jossain huumassa mä uskon sua. Mä en oikeastaan enää edes välitä siitä että tarkoitatko vai et, mä olen vaan todella surullinen siitä että jos oikeasti tarkoitatkin, enkä mä sitä usko ja laitan sut menemään, ettei sun tarvitsisi laittaa minua menmään ja minä en taas "särkyisi".

Mä oon hetken ollu onnellinen muutamista pienistä hetkistä ja niistä tunteista joita oon jostain sanoista repiny. Niistä sydämistä ja kehuista.

Mä en ikinä sinulle halua kostaa sitä mitä mä oon kokenu, mä vaan pelkään etten enää pysty, koska mä pelkään. Mä pelkään niin paljon, joka kerta enemmän kun aiemmin, että en tiedä pystynkö rakentamaan kovasta halustani huolimatta mitään sun kanssa.
Jokainen uusi pettymys on saanu mut pelkäämään enemmän, jokainen uusi kohtaaminen saa mut tuntee enemmän mutta myös pelkäämäänkin enemmän.
Kun se viimeisin kolaus tulee, on vaan tosi vaikea luottaa enää. Tiiätkö, kun se yks saa sut ajattelemaan että nyt vittu riitti.

Jos sä nyt kuitenkin oikeasti olet tosissasi, sun pitää kestää mua ja mun haavoja jotka saa mut toimimaan kyseenalaisesti.
Eikä mua oikeasti helpota että pari eksää on tullut sanomaan että mun kanssa on ollu tosi kiva olla mutta ne mun haavat on ollu liian isoja ja syviä. Paljon hyvää mutta huonot hetket tosi kurjia.

Hyvähän se nyt on ollu kun päätti että täs mennään sinkkuna loppuelämä mutta kun sitä kuitenkin kaipaa niistä haavoista ja peloista huolimatta muuta(-kin) ja syvällisempää.

Mä en lupaa sulle mitään, älä sinäkään mulle mutta opi mut, opetellaan yhdessä? Ethän luovuttaisi?