sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tässä kun on takana paljon ja aloittanut uuden suhteen, niin tässä on nyt nähnyt sen mitä niissä terapioissa tapahtui, mitä niistä jäi käteen, mitä muuttui, miten minä muutuin..
Se mustasukkaisuus, mitä toki kohtaan vieläkin, on muuttunut. Tulee tilanne, mustistelen ja se menee ohi. Näen jotain mieheni edelliseen elämään liittyvää, reagoin ja se menee ohi. Pystyn sen tunnistamaan, pystyn siitä puhumaan. Ei ylilyontejä, ei raivoamista. Enemmänkin suru siitä että reagoin nyt näin vaikka ei pitäisi ja mitä tuo mieskin nyt aattelee ja kestääkö se ja riittääkö mikään vaikka oon tehny paljon töitä ja muuttunut aiemmasta mustiskäyttäytymisestä paljon. Töitä tehään vieläkin ja siinä auttaa kun on rinnalla ihminen, joka ei suutu mun reagoinnista, ei ala uhkailla erolla tai kyseenalaista että onkohan tässä järkeä kun sä oot tollanen, vaan kykenee siihen keskusteluun, rauhoittelee, on järkevä kun minä en pysty ja toteaa että kaikki hyvin.
Ja se puhuminen ylipäätään, mä otan asiat esille jotka mua vaivaa, vaikka se olisi ehkä pienikin, mutta jokin mikä minua vaivaa tai mietityttää. Mä uskallan ottaa, uskallan sanoa mitä mieltä olen, enkä jää pohtimaan asiaa viikko kausiksi ja ahistu lisää ja räjähdä kun en enää voi pitää asiaa sisällä.
Mä nykyään tiedän että mun maailma ei romahda kuten joskus on romahtanut, jos minut jätetään. Mä olen oppinut itsekkyyttä ja mä en ole enää toisessa ihmisessä niin kiinni.
Tottakai tottuu toisen läsnäoloon ja toisinaan "orpo" olo yksin jos ollu monta päivää samassa osoitteessa mutta hetken. Oon oppinu nauttimaan omasta ajasta ja mä voin sen sanoa ja uskallan sanoa.
Mä myös elän enemmän hetkessä.
Ja vaikka haasteita vielä on, eikä kaikesta voi heti irti päästä ja tässähän sitä pistetään niitä asioita toteen, joiden takia on terapoitu ja jotka on aiemmin ollu vielä isompia haasteita.
Mutta mulla on nyt myös ymmärtävä ihminen tossa kulkemassa mun kanssa, mun luotto tähän suhteeseen ja elämään on hyvä ja mä uskon että tää kaikki kantaa.
Kaikkien haasteiden ja välillä vaikeiden päivien keskellä mä rakastan tätä ihmistä. Oikeastaan, jokaisen, pienenkin ns. "draaman" jälkeen vielä enemmän. Luottamus kasvaa päivä päivältä ja omat pelot ja sellaiset hälvenee.
Mulle nää suhteiden alut on vaikeita, niin ku oon sanonu aiemminkin.
Mutta parempaan päin koko ajan <3 =)

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Minun selkä

Mä törmään ajoittain ihmisiin jotka kysyy että, "niin mikä sulla siinä selässä on?"
No minä kerron =)

Skolioosi mulla todettiin muistaakseni kun olin 11 tai 12. Siihen ei löytyny mitään syytä, ehkä kasvoin vaan niin nopeasti että ranka ei pysyny mukana, tai jotain. En tiedä mutta syynä ei ollut ainakaan jalkojen pituusero, repun kantaminen toisella olalla tai mikään omasta itsestäni johtuva asia.
Sitä hoidettiin korsetilla, semmosella muovisella tukiliivillä joka kiristettiin ja se oikaisi mun rankaa. Ja kun siirryin yläasteelle, ei mua sitä huvittanut enää pitää. Aloin muutenkin pitää sitä vähemmän. Olin pari kertaa lasten kirurgisella osastolla, viikon pätkissä. Siellä oli muutama muukin tyttö korsettihoidossa ja käytiin päivittäin proteesisäätiöllä korsettiemme kanssa. Niitä muotoiltiin meille sopivaks sulattamalla ja hiomalla, kokeiltiin päälle ja taas muotoiltiin jos tuntui jostain kohdasta pahalta. Siellä sitä sitte kyssillä oltiin, syötiin, askarreltiin, pelattiin, vietettiin aikaa, nukuttiin ja opiskeltiinkin välillä ja kaverit ja vanhemmat kävi kylässä. Sitten taas sairaalajakson jälkeen kouluun ja pitää sitä itselle räätälöityä korsettia 23 tuntia vuorokaudessa.
Mulla alkoi silloin kovat päänsäryt ja selkä oli kipeä, luultavasti aika paljon, mutta muista tuolta ajalta enemmän hyviä hetkiä kuin kipua ja sitä että se olis rajoittanut juurikaan mun elämää. Kovemmat selkäkivut tuli aikuisena. Siitä aiheutuneista lisävioista kerroinkin jo aiemmassa kirjotuksessa.

Sitten tämä toinen vamma, L1-nikaman kompressiomurtuma, joka tuli 2013 kun isohko koira hihnassa juoksi mun ympäri ja mä rojahin persiilleni.
Kompressiomurtumassa nikama painuu kasaan, jää kahden nikaman puristuksiin, mun tapauksessa L2-nikaman ja T12-nikaman väliin. Tällaiset murtumat tulee nopeista ja kovista iskuista, esimerkiks putoamisista, kun sattuu tulemaan alas väärässä asennossa.
Ja voitte vaan kuvitella kun kuta kuinkin vasikan kokonen koira tempasee jalat alta juostessaan, että ei ehkä hyvin käy. Sen kummemmin en enää jaksa tapahtuneeseen keskittyä, mutta kivut jäi. 

lauantai 19. elokuuta 2017

Ensiksi haluan sanoa että olen hyvin tietoinen siitä että kantaväestössä on hulluja, on tapahtunut vaikka mitä pahaa ja juuri siksi olen sitä mieltä että kun meillä ei ole resursseja hoitaa oman maan, kantaväestön mielenterveyspotilaita, vanhuksia ja sairaita, niin kuinka voimme ottaa muista maista tänne ihmisiä, tietämättä heistä mitään. Toki emme tiedä kaikista omistammekaan mitään, mutta olen sitä mieltä että otetaan pakolaisia vasta sitten, kun pystymme pitämään huolen omistamme, kun on vara huolehtia muistakin. Ja otetaan niitä naisia ja lapsia. Niitä jotka on suurimmassa hädässä.

Mitään minulla ei ole heitä vastaan, ei muslimeja, ei afrikkalaisia, ei ketään joka ei ole oikeasti uhka meidän hyvinvoinnille ja terveydelle.
Fakta on kuitenkin se että isisin kannattajia on levittäytynyt laajalle eurooppaan ja se luo turvattomuutta.
Noin vuorokaudessa on sattunut jo kolme iskua. Barcelonassa iso isku, Turussa ja Wuppertalissa teräaseiskut. Sattumaa?

Nyt olisi päättäjien aika herätä. Kyllä, monikulttuurisuus on rikkaus, mutta kenenkään ei tarvitse pelätä.
Jotain on tehtävä! En tiedä mitä, toivottavasti joku minua viisaampi tietää.

Edelleen painotan että tottakai hädässä olevia autetaan, mutta jos siinä sivussa tulee niitäkin joiden takia tarvitsee pelätä, niin ei hyvä. Joko rajat kiinni kokonaan tai tiukempaa seulaa maahan pyrkiville.

Mä todella toivon että mun tyttäreni saa kävellä rauhassa, että hänen ei tarvitse alkaa pelkäämään. Mä todella myös toivon että niitä kantaväestönkään ihmisiä ei tarvitsis pelätä, väkivaltaisia humalaisia, arvaamattomia vakavasti henkisesti sairaita, yhtään ketään. Siis yhtään ketään.

Rahat ensin omien hyvinvointiin, sitten jos kykyä, niin maahan tulijat tiukemmalla seulalla, naiset ja lapset ensin!

Toivottavasti en ketään suututtanut, jos niin kuitenkin kävi, olen pahoillani.

Ei pelätä, elämä jatkuu <3

torstai 10. elokuuta 2017

Ei varata kirkkoo eikä maistraattia. Ei suunnitella yhteisiä lapsia. Ei sovita kihlajaispäivää, eikä osteta koiranpentua tai omakotitaloa. Mä en vaadi niitä. 
Lupaa vain että et kuori kermoja päältä aina vähän kerrallaan ja katoa kun näet mut alasti, ilman aseita, hieman rikkinäisenä, vajavaisena, ihmisenä. 
Et voi edes saada minua puoliksi. Mä näen sun läpi, enkä suostu sun peleihin, koska mun arvoni on paljon enemmän.

Tätä se nykyään on. Etsitään, haetaan ja odotetaan täydellistä ihmistä, jonka mustimpia piirteitä ja asioita ei siedetä. Ei silloin ansaitse nähdä niitä ihmisen mielettömän hyviäkään puolia, eikä kukaan ole pelkkää hyvää. Ei se ole silloin oikea ihminen, eikä sellaisen kanssa elämä ole oikeaa elämää.

Mä ainakin tarvitsen, siis oikeasti jopa tarvitsen räiskyvyyttä, ilman lyöntejä, enkä mä pysty sellaiseen täysin tasaiseen yhteiseloon.

Tiedä mitä haluat ennen kun ryhdyt kenenkään kanssa mihinkään, kunnioita sitä toistakin ja mieti myös hänen tunteita.

tiistai 8. elokuuta 2017

Luomupäivä vs. lääkepäivä (pikavertailu)

Mä en huomaa näiden eroja kun vasta myöhemmin.
Tänään mä unohdin hirveessä kiireessä lääkkeen ja mun päivä oli suhteellisen kaoottinen.

1. Hermo oli palaa koko ajan.
2. Kävelin edes takaisin kun en hahmottanu mitä olin tekemässä, unohdin mitä olin tekemässä ja miksi.
3. Ajatukset poukkoili ja sen myötä tekeminen, toiminta repaleista (katso kohta 2)
4. Räjähdysalttius kun hommat ei sujunu
5. Stressasin ja hätäilin kaikkea mahdollista

Päivät kun lääke on otettu
1. En kilahtele juuri mistään
2. Hermot kestää paremmin
3. Asioiden tekeminen on johdonmukaista ja suoraviivaisempaa
4. Päässä ei ole sirkusta
5. Jaksan keskittyä
6. Tunnetilat siedettävämpiä

Mutta, verrattuna masennuslääkkeeseen metyylifenidaatti:
- mf ei tasoita liikaa ja tee fleguksi, vaikka tasoittaakin isompia huippuja ja laskuja

Päätelmä: söin väärää lääkettä, väärällä annoksella.
Ehkä aikoinaan masennuslääke jeesas mutta vei terää pois liikaa kun taas mf:lla oon enemmän oma itseni. Luulisin =D

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Seuraavalle.

"Tottakai me ollaan loppuelämämme yhdessä", ei oikeasti tarkoita sitä. Voi tarkoittaa mutta ei ole tähän mennessä olleissa suhteissa tarkoittanut. Älä ikinä puhu minulle niin, mä olen niin tyhmä että jossain huumassa mä uskon sua. Mä en oikeastaan enää edes välitä siitä että tarkoitatko vai et, mä olen vaan todella surullinen siitä että jos oikeasti tarkoitatkin, enkä mä sitä usko ja laitan sut menemään, ettei sun tarvitsisi laittaa minua menmään ja minä en taas "särkyisi".

Mä oon hetken ollu onnellinen muutamista pienistä hetkistä ja niistä tunteista joita oon jostain sanoista repiny. Niistä sydämistä ja kehuista.

Mä en ikinä sinulle halua kostaa sitä mitä mä oon kokenu, mä vaan pelkään etten enää pysty, koska mä pelkään. Mä pelkään niin paljon, joka kerta enemmän kun aiemmin, että en tiedä pystynkö rakentamaan kovasta halustani huolimatta mitään sun kanssa.
Jokainen uusi pettymys on saanu mut pelkäämään enemmän, jokainen uusi kohtaaminen saa mut tuntee enemmän mutta myös pelkäämäänkin enemmän.
Kun se viimeisin kolaus tulee, on vaan tosi vaikea luottaa enää. Tiiätkö, kun se yks saa sut ajattelemaan että nyt vittu riitti.

Jos sä nyt kuitenkin oikeasti olet tosissasi, sun pitää kestää mua ja mun haavoja jotka saa mut toimimaan kyseenalaisesti.
Eikä mua oikeasti helpota että pari eksää on tullut sanomaan että mun kanssa on ollu tosi kiva olla mutta ne mun haavat on ollu liian isoja ja syviä. Paljon hyvää mutta huonot hetket tosi kurjia.

Hyvähän se nyt on ollu kun päätti että täs mennään sinkkuna loppuelämä mutta kun sitä kuitenkin kaipaa niistä haavoista ja peloista huolimatta muuta(-kin) ja syvällisempää.

Mä en lupaa sulle mitään, älä sinäkään mulle mutta opi mut, opetellaan yhdessä? Ethän luovuttaisi?


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Adhd muotisairaus?

Ehkä älyttömin asia mitä kuullut, että adhd on muotisairaus.
Mulla eilen jäi lääke ottamatta. Ehkäpä se on muodikasta sitten, kun oot kaupassa, lappaat koriin mitä sattuu, poukkoilet hyllyjen välissä, et tiedä mitä ostat, miksi ja tarviiko sitä oikeasti.
Kun oot muutamassa eri paikassa juoksemisen jälkeen aivan vitun poikki. Oot niin väsynyt että tunnesäätely hukkuu, itku pääsee jo väsymyksestä, siitä saatanan poukkoilusta, ajatuksista joista et saa kiinni, härdelliä. Härdelliä, jota et voi pysäyttää. Ja sitte sä törmäät vielä eksääsi ja viimein sitte hanat aukeaa ja kaveri vieressä koittaa lohduttaa.

Mitä muodikasta siinä on että ei pysty keskittyy töihin, et pysy yhdessä työpaikassa pitkään, on monta asiaa mitä pitää tehdä, saa ehkä aloitettua jotain, mutta mitään ei saa vietyä loppuun.

Ja miten helvetin muodikasta sekin onkaan kun addut on taistellu omista oikeuksistaan, tappelua kelan kanssa, hoitosuositusten kanssa ja mitä näitä nyt on.

Mitä muodikasta siinä on että moni on pilannu elämänsä kun ei oo ollu avaimia toimia paremminkaan. Onko vankilassa istuminen muodikasta? Vankiloissa on helvetisti diagnosoimattomia adduja. Ai miks? Koska tuli riitaa kaverin kanssa ja impulssien johdattelemana tappaa kaverin. Noin kärjistetysti ja pahimmillaan, oikeasti kuitenkin.

Tai kun sössii luottotiedot...on tosi muodikasta hei!

Vittuako nenteille selitän yhtää mitää jos ei ees halua ymmärtää ja omaan suppeaan maailmaan kuuluu vaan muoti ja trendit.

Ei mulla muuta.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Terapiat ohi. Mitä tapahtui? Mitkä asiat muuttui?
Mä olin jotenkin, oisko hyvä ilmaisu: kohtaloihinsa tyytynyt, nöyrtyvä, nöyrtynyt, itseä arvostamaton raasu, joka antoi asioiden tapahtua, joka antoi itseään kohdella lähes miten vaan, joka sitten kilahti katseltuaan asioita läpi sormien. Pyyteli anteeksi, nöyristeli, pahoitteli, yritti korjata kaiken. Pettyi, yritti uudelleen. Ja vielä vähän lisää yritystä.
Mä opin että mun ei tarvitse aina pyydellä anteeksi, aina kaikki ei ole mun vika vaan joskus ihmiset onnistuu sohaisee mun heikkoihin kohtiin, joko tahallaan tai tahattomasti, jotkut enemmän, jotkut vähemmän.
Enää mä en pyytele kohtuuttomasti anteeksi, mua ei nää enää matelemassa. Mä aion vielä kuitenkin kulloisessaki tilanteessa koittaa selvittää asioita, jos vastapuoli ei siihen kykene niin hei, se ei ole mun ongelma. Riittää että minä teen parhaani, itsekunnioitukseni muistaen.
Virheitä tekee kaikki, kyse ei oo siitä, vaan siitä kuinka niihin suhtautuu läheiset ja kuinka niihin suhtautuu itse, tokikaan kovin vahingollista "meininkiä" ei tarvitse kenenkään sietää.
Eri persoonien kohtaaminen, kemiat, toisen luonteella pelaaminen....niin monta seikkaa..

Ja mun adhd. Mä ymmärrän että jotkut nentit sanoo että "et voi sanoa että sun adhd vaikuttaa asioihin" koska nentti ei elä tällaisen pään kanssa, kykene kokemaan asioita kuten me addut, se on ihan fine ettei kaikki ymmärrä =)
Mä koitan ymmärtää niitäki silti, jotka ei ymmärrä minua, se on heidän tiedonpuutetta.

Elämä kantaa, kaikki tulee käymään hyvin, kaikkien kanssa ei tarvitse tulla toimeen.....mutta se tärkein, arvosta itseäsi. Arvosta itseäsi, olematta kusipää.

Olin tänään mahtavien tyypien seurassa ja mulla on mahtavia tyyppejä ympärillä koko ajan.
Joitain ovia sulkeutuu ja joitakin on pakko sulkea itse, että uusia voi avata.

Tuulta päin!! =))) <3

maanantai 15. toukokuuta 2017

Terapia. Migreeni tai jokin vastaava uupuminen, visioita näky ja olin iha rättipoikki. Lepäilyy.
Rahaa sain tilille, rahat meni tililtä kun olin unohtanu perua betteboxin tilauksen. Sain uudelleen rahaa tilille. Etsin visaa (sitä korttia), etsin lompakkoo. Lompakosta löyty terkkarin numero, jota etsin aiemmin, sieltä lompakosta, mutta se lappu oli liimautunu sinne taskuun enkä ollu sitä huomannu. Ajattelin sillon aiemmin että se voi olla missä vaan kun oon niin laho. Vaikka olin sata varma että kyllä mä sen sinne olin laittanu. Löytyneen kortin kanssa kävelee kauppaan, jännällä siinä kuleksin ja mietin lentääkö oksennus. Kompastuin kenkiin, meinasin törmätä pyöräilevien pikkupoikien kanssa. Ostokset ja käteisnosto. Kotiin. Taas meinasin kompastuu kenkiin, puhelin meinas tippua. Pieniä juttuja joo, ei sen pahempaa mutta harmittaa. Tai harmitti.
Huomenna kohdunkaulasyövän joukkotarkastus. Kaikki kutsutut reva levällään rivissä ja lääkärit ottamassa koepaloja. Se mulla tulee mieleen joukkotarkastuksesta =D
Onneks se ei nyt mee kuitenkaan ihan niin. 
Melat loppu, mirtat loppu, mutta viime yön nukuin hyvin ilmankin niitä ja se on hyvä. Kaikki päivät ei oo hyviä, mutta jokaisessa päivässä on jotain hyvää.
Nyt en kuitenkaa liiku kotoo mihinkää ja huomenna on varmaan jo parempi päivä =)
Ja loppuilta.
Huono olo on mutta se menee ohi.

torstai 11. toukokuuta 2017

On jo aikaa kun oon viimeks kirjottanu. Nyt muistan, jaksan ja ehdin.

Tämä on taas niitä iltoja kun mun pää on ku sirkuksesta karanneet elefantit posliinikaupassa, villihevoset preerialla ja just uimaan oppineet sammakot. En tiiä mistä tuonkin keksin.
Tää on varmaan hauskan kuuloista kun kadotan wc-paperirullat kaks kertaa kun en muistanu mihin ne jätin, sain kuitenki siivottua tasoja, sain kerättyä kolme viikkoo sitte moltanneen smithin moltin lootastaan, hinkkasin kaappien ovia ja oon ollu häiriöks kavereille viesteilläni ja tyhjänpäiväisillä puheluillani mutta ei se oikeastaan haittaa, ne tietää. Tietäjät tietää ja rakastajat rakastaa. Tuli tuokin biisi mieleen.
Mutta mulle tämä ei oo silti aina niin kivaa kun kadottaa tavaroita, unohtaa nimensä, ei muista mitä oli tekemässä. (enkä edes liioittele)
Eipä silti, on mun elämä myös tasoittunut =) mulla on nyt kolmas lääke, tää on toimivin tähän saakka ollut. Edellinen teki huonon olon ja väsymyksen ja olin ehkä ahdistuneempikin. Tämän kanssa mä pystyn paremmin keskittyy, tosin vaikutuksen loppuminen ei oo kiva mutta pientä titraamista nii uskon että tehot riittää koko päivän =) onhan se tosin kuitenki hyvä että on tehokas mutta vähä repaleisiahan nää illat on.
Tärkeintä on että se impulsiivisuus pysyy kurissa, tälläkin. Ja onhan täs terapiassaki juostu ja käsitelty asioita, että se auttaa kans.

Mulla menee muuten hyvin. Töitä, ihmisiä, yleinen mieliala on hyvä ja kaikki pöljäily, no ei nyt ihan kaikki, mutta pahimmat pöljäilyt on jätetty taakse =D

Mä voin olla myös itsestäni ylpeä että oon tässä taas näin, kiitollinen tästä hetkestä vaikka pää onkin vähän kremppa tällä hetkellä =)

Sain mun ajatussirkusta laannutettua kirjottamalla.

Ja hei, äitienpäivä lähestyy, joten hyvää äitienpäivää niille jotka äideiksi itsensä tuntevat <3

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Mää en jaksa enää analysoida mun tunteita, mun tekemisiä, mitään.....mä en jaksa enää hioa mun teräviä kulmia, mä en jaksa keskittyy ees enää niihin hyviin puoliin. En jaksa. En vaan vittu jaksa. Saa riittää tää nelisen kuukautta. Oon oikeesti aika loppu tähän saatanan henkiseen kehitykseen ja sen panostamiseen. Menköön mennyt, tulkoon uus, mitä vittua se ikinä onkaan. Iha sama olenko muuttunut tai saanut itsessäni mitään muutettua.
Jos joku ei hyväksy mua, ymmärrä mua, kestä tai jaksa mua, nii olkoon ja menköön, en jaksa enää todistella että minussa on hyvääkin, ne jotka näkee mut pahana pelkästään nii kai minä sit oon pelkkä paha. Jos joku näkee hyvää nii hyvä. En voi pyyhkii asioita pois, mitää en voi muuttaa mitä on tapahtunu. Jos mut leimataan niitten asioitten takia, jotka on aiheuttanu paskaa nii sitte leimataan.
Tää kevät on ollu hyvää ja huonoo, paskaa, äärimmäisen paskaa, vitusti hyvää ja ihmisiä, fiiliksiä ja kokemuksia.
Mä vaan haluun että tää elämä ois seesteisempää, mun tunne-elämä seesteisempää, rakkautta, välittämistä, hyväksymistä.
Ei oo ollu tylsää mutta en jaksa enää yhtäkään pettymystä mitkä tulee parisuhteissa, niinpä päätin että en elä enää niin tunteella, nautin läheisyydestä ilman tunnesidettä koska ne aiheuttaa mulle paskaa, mikä aiheuttaa muille passkaa. Oivalluksia oon tehny ja kokenu, ei siinä. En vaan todella voi sille mitään että viimeinen suhde päättyessään romutti mun uskon kestävään parisuhteeseen, ihmisiin, uskon siihen että joku pysyy mun rinnalla ja rakastaa mua täysillä silloinkin kun sitä vähiten ansaitsisin, tukisi mua. Olisi avoin. Rehellinen.
Näin on paras, mua ei tarvi kenenkään kestää, yrittää kestää eikä mun tartte enää pettyä.
Eikä mun tartte herkkyyttäni prvosoitua kun joku kokeilee mun rajoja.

Case closed.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Koitan kirjoittaa yleisellä tasolla, että ei tarvii kenenkään mieltänsä pahoittaa, ei ees toisen puolesta ja laulella taas pitkin kyliä kuinka minä nyt avaudun blogissani. Korkeintaan puhun itsestäni.

Siitä mä haluun kirjoittaa kun jotkut leimataan ties miksikä, hulluks, kahjoks, tyhmäks, idiootiks joidenkin yksittäisten asioiden takia..
Nii mietin vaan että näkeeköhän jotut tyypit siinä toisessa ne omat vikansa?
Mä en osaa tätä sillai psykologisella tasolla paremmin selittää ja avata mutta kun tällaista oon kuullu, niin oisko siinä perää?
Tai kun joku kokeilee sua eri naruista ja kun viimein räjähdät, oletkin hullu. Eikös tämä ole vähän kuin henkistä väkivaltaa toista kohtaan..

Jos haluaa, saa toisesta varmasti omalla kierolla käytökselläänkin ne hullut piirteet esille, ihan kuten hyvätkin piirteet ja asiat. Jos sä lietsot toista, et voi ottaa kuin peilin käteen ja miettiä että olisinko minäkin voinut toimia toisin, ettei tämä "hullu" nyt olisi polttanut käämejään.
Onko se oman egon pönkitystä härnätä sellaista joka ottaa syttyjä enemmän ja nopeammin, jotta voi ikäänkuin nousta toisen yläpuolelle.
Ei, mun mielestä se on henkistä väkivaltaa, kiusaamista ja tahallista, eikä kerro tästä "vahvemmasta" härnääjästä muuta kuin sen että hän onkin se heikompi.

Enpä saa tämän enempää nyt ajatusta kasaan, ehkä jatkan tästä joku päivä.

Et voi puukottaakkaan toista ja pyytää että tämä ei vuotaisi verta ;)


torstai 6. huhtikuuta 2017

Miksi risteilyille?

"Taasko sä lähet risteilylle!??!"
Kyllä. Mä en osaa sanoa mikä mua kiehtoo meressä ja laivoissa. Alan voida aallokoissa välillä todella huonosti, mä rakastan ja inhoan sitä "kovaa myrskyä" samaan aikaan.
Jos en tietäisi, luulisin että oon syntyny laivassa ja äiti ja isä on ollu kaiken aikaa merellä kun mua on vasta odotettu =D
Mä oon halunnu risteilyaluksille töihin, mä voisin asua laivalla. Tiedän senkin että henkilökunnan sapuska on ihan makkarakastiketta ja hernaria yms.
Matkustajana saa nauttia niistä ruuista, joita ei kotona syödä.
Lapsena meitä vietiin risteilyille, mä silloin jo rakastin sitä, vaikken osannu nauttia niistä niin kuin nyt aikuisena, kun olin myös kova matkajännittäjä ja söin huonosti.
Meressä on jokin mieletön voima, tottakai, se on pelottava, rakastettava, se voi olla lempeä, mutta se voi olla myös vaarallinen, mutta vesi elementtinä, meressä on suurta kunnioitusta herättävä asia.

Kun kysyt, miks lähden risteilylle koko ajan, niin siksi koska mä voin. Se on edullista loppujen lopuks kun osaa katsoa parhaat lähdöt. Mä en osaa sitä sen kummemmin selittää, miksi rakastan merta ja laivoja, se vain on niin <3

Joskus mä vielä teen turneen, Turusta tai Helsingistä Ahvenanmaalle, toisella laivalla muualle, toisella laivalla toiseen paikkaan, tätä me jo vähän kaavailtiin Riinan kanssa jos sitä ens kesänä.. =)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Viestittely

Huomasin tuossa että kun mä laitan viestiä jollekin, niin mä en saa yhteen viestiin tiivistettyä kaikkea, niin että olisin varma että mun teksti ymmärretään, sanoja jää välistä, ajatus on selkeä mitä aion kirjoittaa mutta lopputulos on epäselvä. Oon oikeesti sitä mieltä että minua ei ymmärretä. Kyse on siitä että minun päässäni kirkkaana oleva asia ei toteudu tai tule kirjoitettua siihen viestiin. Sen takia kirjotan näin:

1. viesti
"Moi, mitä aattelit pakata?"

2. viesti
"reissuun"

3. viesti
"voitas ottaa yksi iso matkalaukku, siihen mahtuu kaikki mutta on mulla kaksi pienempääkin"

4. viesti
"laukkua"

5. viesti
"Aattelin ottaa mekon mukaan"

6. viesti
"ja rotsin"

7. viesti
"Elukoille pitää jättää sapuskaa"

8. viesti
"no ilmottele ku tiedät/joudat"

Tämän kaikenhan voisi tiivistää yhteen viestiin, mutta kun pää toimii tällä tavalla että kun tulee mieleen yksi asia, se kirjoitetaan, heti perään uus ajatus. Mulle itelleni tuollainen on vaikealukuista ja jos saisin tuolla tavalla pätkissä viestiä, muistan sieltä ehkä rotsin ja sapuskan, sitten nämä asiat sekoittuu ja saatan saada päässäni tästä esimerkiks lauseen: "laitatko rotsin päälle kun mennään syömään?" Jos en palaa viesteihin enää, vaan koitan vaan muistaa.
Ei ihme jos ei ymmärrys aina riitä vastaanottajalla ja minä en ymmärrä miks se ei ymmärrä.

Ei tässäkään tekstissä ollu mitään tolkkua, minä tiedän kuitenkin miten tarkoitin kertoa. Vaikka toistan asioita....ei siks että pidän muita pöljänä, vaan että tulen kuulluksi ja ymmärretyksi =D
Huuuhuh....pää puuroo, mutta tällaisen havainnon mä tein ja ihmettelen ku ihmiset hermostuu kun viestiä tulee nonstoppina.. =D
Se oon vaan minä... =)

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Itserakkautta ja hyvää fiilistä

Voisinko sanoa että taakka heitetty, aseista riisuttu, kohti tulevaa.. =)
Helpoin hengittää pitkään aikaan <3
Mikään ei ahista, mikään ei paina, mikään ei itketä. Kun tarpoi ja yritti aikansa jotakin, ymmärsi ja hyväksyi asioita, voi sanoo menneelle heipat ja heittää pusun perään.
Energiat katossa, jos nyt ei niinkään fyysisesti, niin henkisesti.
Mä tilasin jo universumilta hyviä asioita, kiitin ja kumarsin.
En aio vihata, en olla töykeä, voin ihan hyvin välittää niistäkin, jotka minua joskus loukkasi. En tiedä mitä tämä on mutta minulta pyydettiin viime yönä anteeksi ikävää kohtelua, annoin anteeksi =)
Joskus ihminen on vain niin rikki itse että ei osaa toimia aina parhaimmalla tavalla ja jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää.
Voi ettien että..! Mä rakastan itteeni, sitä kuinka tunnen ja koen asioita, niitäkin asioita missä en loista, mutta sitäkin enemmän niitä asioita joissa oon hyvä ja jotka on hyviä.
Kun mä hyväksyn itteni ja rakastan itteeni, mä opin hyväksyy ja rakastaa muita, suuremmalla intensiteetillä, mutta opin myös ettei minun tarvitse kaikkea sietää ja hyväksyä ja voin sanoa että "ei, minulle ei käy tuollainen käytös" ja arvostaa itseäni, olematta se sellainen "natsimuija" kuitenkaan, joksi itteeni joskus haukuin. Olipas se rumasti sanottu.

Rakastakaa, välittäkää, arvostakaa, itseännekin <3

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Kun suhde päättyy jonkun helvetillisen draaman takia, pettämisen tai väkivallan seurauksena, ois helpompi unohtaa toinen. Tai kun suhde vaan hiipuu pois.
Mutta kun suhde päättyy syistä, jotka on korjattavissa, anteeksi pyydettävissä ja -annettavissa, ero tulee "pienistä" syistä tai siitä kun toinen ei vaan haluakkaan sitoutua parisuhteeseen, se on jo aika paljon raskaampi asia hyväksyä. Ja silloinkin olisi paras kun ero tulee niin että tämä on tässä, paluuta ei ole, älä ota yhteyttä, ei olla enää edes väleissä, tulisi estot joka paikassa, jotain kun vaan ei tarvitsisi jäädä roikkumaan. Kyllä asiat pitäs pystyä kohtaamaan kuin fiksut aikuiset konsanaan, mutta kuka määrittelee että missä ajassa kenenkin pitää toipua erosta, kuka sanoo miten pitäisi reagoida. Sinun tapasi reagoida ei ole huonompi, toisen tapa voi olla isompi ja hurjempi, mutta me kaikki ei vaan suhtauduta asioihin niin että "eihän tässä mitään, elämä jatkuu", eikä kaikki ajattele että "tää ero on mulle kuin maailmanloppu", mistä tulikin mieleen että jätetylle se on pieni tai isokin maailmanloppu. Päättyy jotain minkä kuvitteli kestävän. Haaveet ei enää olekkaan yhteisiä. Asiat joista puhuttiin suhteen aikana, ei toteudukkaan. Kyllä jonkun maailma eron jälkeen voi oikeasti pysähtyä.
Enkä usko että heti eron jälkeen kannattaa alkaa pitämään eksään säätöä, toisella on tunteita kuitenkin. Eikä se ystävyyskään aina lähde eron jälkeen rullaamaan tosta noin vaan.
Pikku irtautuminen koko eksästä on ihan fine, tai olisi. Kunhan ei jätä niitä fiiliksiä käsittelemättä. Pettymys, viha...en tarkoita että ihmistä oikeasti vihaisi eron jälkeen jos suhteessa ei sellaista draamaa sattunut, vaan on vihainen erosta jättäjälle. Tunteet viilenee, asiat alkavatkin loksahdella paikoilleen, arki alkaa näyttää pikku hiljaa normaalille.
Tuliskohan musta hyvä parisuhdeneuvoja..!? =D
Ainakaa ei ois ns. suutarin penskalla kenkiä. Mutta kyllähän nämä omat erot on opettanu paljon vaikka niitä oppeja ei aina osaa itseään soveltaa..

Jaahas, saunaan saunaan, naku-uimapuku päällä saunaan vai mites se meni.. oispa yks olut. Heippa.

Stereotypisiä keskusteluja liittyen suhteisiin

Osittain kuvitteellisia dialogeja. Valitettavasti tällaiset keskustelut on empiirisen tutkimuksen myötä osoittautuneet aika lähelle paikkansa pitävikskin kun joku juttelee sinkun kanssa.

Kaveri1: ootko löytäny ketää?
Minä: en, ei mua nyt kiinnosta, en jaksa aina pettyä
Kaveri1: sä et siedä pettymyksiä?
Minä: no shit Sherlock! En siedä. Enää.
Kaveri1: sun pitää opetella sietämään niitä
Minä: minkähän verran vielä pitää opetella?

Kaveri2: hei nyt radalle ja ettimään jotkut komeet miehet
Minä: ???
Kaveri2: no mitä, piristyisit sinäki
Minä: mä voin piristyy ihan ilman mitää komeeta miestäkin, en mä halua
Kaveri2: ootpa sä tylsä
Minä: ...

Kaveri3: no mites menee?
Minä: eihän tässä...täs oon kotona ja oon vaa
Kaveri3: onks sul nyt mitää kenenkää kanssa?
Minä: ei oo nyt, erosin joku aika sitte
Kaveri3: aijaa?!?! kenestä?!?! Tunnenko minä sen?!?
Minä: en usko että tunnet
Kaveri3: no harmi, mutta määpä menenki kuukauden päästä naimisiin
Minä: oho, onnea =)
Kaveri3: mä en halua luovuttaa heti
Minä: niin...en minäkään

Eräs läheinen: harmi kun sullakaan ei oo ketään, et oo enää ihan nuorikaan ja vuodet vierii..
Minä: niiin..(?)
Eräs läheinen: eikö se oo tylsä olla yksin?
Minä: on mulla ystäviä, enkä mä oo yksinäinen vaikka en parisuhteessa olekkaan
Eräs läheinen: voi voi...on se harmi...
Minä: .....

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Konstan kuolema, josta mä tunsin syyllisyyttä.. Josta mä en enää tuntenu syyllisyyttä.. Olisko Konsta kuollu jos mä olisin jaksanu vielä sitä suhdetta, jos asiat oiskin menny paremmaks? Ei, en mä halua sitä miettiä, etten tuu hullummaks. Rauha Konstalle <3 
Ehkä juuri tänä päivänä minussa näkyy mun epävakaus eniten pitkään aikaan. Tämä päivä on ollu jotain ihan älytöntä mulle. Asioita vuosien takaa, menetyksiä, kosketuksia joita oon kaivannu, asioita joita en oo osannu tehdä oikein, sanoja joita olisin halunnu kuulla, ihmistä joka ois kestäny tän kaiken hankaluuden minussa. Luovutinko joskus liian helpolla, oisinko voinu luovuttaa joskus aiemminkin? 
Mitä tämä on? Mitä minussa tapahtuu? Kaiken piti alkaa mennä hyvin ja nyt mä en jaksakkaan enää skarpata, ponnistella ja taistella mun heikkouksia vastaan. Mä en jaksa mun tunne-elämää, en pettymyksiä, enkä oikeen uskoa ees että mun kohdalle vois osua onni. Ei varmasti tällä ajattelutavalla osukkaan, mutta saanko olla hetken vain heikko? Sitten mä taas näen auringon, ihan varmasti. Uskon siihen, mutta en usko. Eihän tällaisen kanssa voi elää kukaan muukaan kun en itsekkään välillä pysty elämään itteni kanssa. Mä ymmärrän mutta silti mä oon hukassa. Voisinko olla joku päivä joku muu, tuntea vähemmän ja oppia päästämään irti.. Paljon minä puhun, mutta itteeni en osaa kuitenkaan asioita soveltaa. 
Päätä särkee ja migreeniä pukkaa. 
Minä joka teen suurieleisesti asioita, haluaa kuitenkin olla se jota ymmärretään, joka ei vaan aina osaa. Mä en halua että tämä on jokin vitun itsesäälinillityspaska, vaan on vaan niin paljon ahdistusta sisällä etten tiedä mitä sille tehdä. Muuta ku kirjoittaa tänne. Oon kuormittanu mun läheisiäkin jo liikaa, terapia vasta torstaina ja koko päivän purin hammasta etten itke, kotiin päästyä mä en sitten muuta ole tehnytkään, paitsi vaihdoin lakanat ja tein ruuan. Töissä ei onnistunu mikään ja sähläsin vaan. No positiivista on se että tän karttarin jälkeen viikon loma ja sitte kesäkuun loppuun kuntouttava.
Mun piti laittaa facebookkiin että koitan vähentää somen käyttöä, datat ja weelanit pois päältä. Koitan keskittyy vaan duuneihin ja tohon lapseen ja kotiin. 

Kyllä mä täältä taas nousen, en tiedä miten äkkiä tai hitaasti mutta nousen minä..

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Terveiset Tukholmasta!

Tuli käytyy Tukholmassa tarpomassa loskassa ja etsimässä vanhaa kaupunkia, sinne minne haluttiin, ei sinne osattu ku laiva jäi Värtahamneniin, viikkarin satamasta oisin osannu sinne vaikka silmät kiinni ja nyt ku tajuan paikkoja nii oisinhan mä osannu sinne sittenkin tuotakin reittiä. En siis saanu Lakrits Fabrikenin lakua mutta märät sukat ja kylmettyneet sormet, ei se ollu paska reissu silti =)
Jaksaa taas kotona hommia ihan eri tavalla.
Eka ilta syötiin buffassa hyvin ja ennen yhtätoista (illalla) oltiin jo käymässä nukkumaan! =D
Toisenaki iltana oltiin aika ajoissa nukkumassa jo, mutta eipä tullu sekoiltua holtittomasti, mitään säätöjä ei ollu, kukaan ei näyttäny miltään ja kerranki tää oli semmonen järkevä reissu. Mutta mä nautin, mulla oli silti kivaa. Mulla on vielä viikonloppu vapaata, sunnuntaina tyttö kotiutuu ja maanantaina töihin, kuus päivää duunia ja sitte en taas tiedä mitä tehdään.. Haenko Tampereelle kouluun...mitä keksin..jotain varmaan nii ei jäis taas aivan tyhjän päälle.

Maailma näyttää niin kauniilta tänään... <3

Hyvää viikonloppua toverit! =)

torstai 2. maaliskuuta 2017

Kiva päivä

Mä olin jo vähä "hajalla" mennessäni terapiaan, nukuin huonosti viime yön vaikka otin melatoniiniakin. Terapiassa sain taas taakkoja pois, uusia ajateltavia ja työstämisiä, nyt just ei oo mitään juuri päässä mutta aina sieltä jotain jää kuitenkin mieleen, niitä sit kelailee myöhemmin.
Terapiasta ku lähin nii kysyin ystäväiseltä että nähdäänkö alessa vai anturassa ja sovittiin että alessa, mietin vielä että onkohan tää mun eksänikin siellä ja niihän se siellä oli. Jäin siihen pöytään ja ootin R:n ja oltiinki siinä sit tovi kaikki ja näin eksän hyvän ystävän viimein. Hyvä tyyppi!! =)
Oli kiva nähä eksä, vaikka ei ollu tarkotuskaan. Pari viestii sit kotona entiselle rakkaalle ja that's it. Ei mitää roikkumiviestittelyy tms. vaan ihan asiaa.
Jäätiin vielä tän mun ystävän kans aleen ja katoin ku se pelas biljardii joittenki tyyppien kanssa..
Oon jokseenkin nuutunu, koitan nukkuu ens yön ilman meloja tai mirtazapiinia, pakkohan siihen on alkaa tottua..
Summa summarum, kiva päivä takana ja kaikki hyvin <3
Ei tänään tän ihmeempiä kuulumisia =)


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Mitäs jos mä en löydäkkään enää ketään tai en uskalla päästää ketään enää lähelle? Mitäs jos mun terapiat menee hukkaan ja kusen seuraavan kanssa kaiken, että mua ei ymmärretä ja ihmiset ei nää kuinka suuri sydän mulla kuitenkin on, vaikka temperamenttiakin on? Mä en halua maalata piruja seinille, enkä edelliseen julkaisuun liittyen, halua olla negatiivinen, pelätä pahinta, mutta en mä voi sillekkään mitään, että mieleeni hiipii näitä ajatuksia. Entäs jos kaikille ei olekkaan loppuelämän kumppania, tai olisi ollut mutta asiat meni niin ettei siitä tullutkaan loppuelämäksi hyvää ja lujaa parisuhdetta? En minä toivosta luovu mutta juuri nyt tuntuu jaksaminen tämän asian kanssa aivan kamalan voimia vievältä, turhalta ja loputtomalta taistelulta. Ja mitä jos....mitä jos....entäs ja kun mutta jos ja miks? Ei kaikkiin kysymyksiin tarvitsekkaan vastausta saada, mutta nämä ajatukset ja fiilikset on toisinaan tosi raskaita kantaa.
Mulla on ainakin yksi huippu ystävä, jonka kanssa jakaa paljon asioita, joka on kuunnellu, tukenu, lohduttanu, keittäny kahvia mulle aamulla, antanu mun levätä ja on ollut vaan. Mulla on elämässä asiat sikäli hyvin että mulla on koti, oon kuta kuinkin terve, mitä nyt selkä parastakin aikaa huutaa kipulääkettä. Ja mulla on ihana eksä, ehkä hieman vaikea mutta huippu tyyppi silti. Hän haluaa että ollaan väleissä ja ystäviä, välittää minusta ja haluaa minulle hyvä vaikka puolin ja toisin on kyllä toisiamme loukattu ja oltu ilkeitä mutta ei me olla sellaisia oikeasti. Vihaisena ja jossain mielentilassa tullut sanottua typerästi. Jokaisella ihmisellä ja asialla on paikkansa, mutta voisiko olla niin että joskus hetki on kuitenkin väärä, katsoisi asioita kauempaa, tietäisi virheensä ja puutteensa ja palaisikin joskus siihen mikä jäi kesken, En minä eksääni juuri nyt takaisin halua, minä olen todella kesken itse nyt, yhtään mihinkään suhteeseen, mutta en voi olla leikittelemättä ajatuksella että mitäs jos joskus, kun aika olisi sopivampi, kummallekkin. Uskon, että kunnioitetaan kuitenkin toisiamme, kumpikin. Ettei tahdota vittumaisuuttamme toisillemme pahaa. Me vaan ollaan tällaisia ja mä oon oppinu todella paljon ymmärtämään tätä eksääni, välillä ehkä työn takana, mutta pikku hiljaa, jopa paremmin nyt kun on erottu. En syytä häntä mistään, enkä minä itseäni, asiat tapahtui ja meni kuten kuului mennä ja tapahtua. Olen onnellinen että sain tämän ihmisen kanssa kokea kuitenkin yhdessä, parina asioita, vaikka paljon jäi tekemättäkin. Miksi? Siihen luulen saavani vastauksen joskus ja jotain mä oon taas kuitenkin oivaltanutkin. Me ei oltu valmiita. Ehkä joskus olemme, jos ei toisillemme, niin ehkä joskus joillekkin muille. En ikinä suostu puhumaan pahaa tästä ihmisestä, vaikka omanlainen persoonansa onkin, minäkin olen.
Mulla aiemmin hävisi yli puolet teksteistä ja tämä ei nyt näytä siltä miltä alkuperäisenä kuului näyttää, mutta koitin saada ajatuksia uudelleen kiinni ja kirjoittaa kuta kuinkin samalla tavalla kun aiemmin.
Ja ei ihmiset voi olla väärässä, jos niin moni sanoo että minulla on paljon halua kehittää itseäni, tutkin maailmaa laajasti, katson itseäni peilistä välillä sopivan kriittisesti, ottamatta kaikkea harteilleni kuitenkaan ja että olen empaattinen. Ja se että me ollaan eksän aiemman eksän kanssa hyvissä väleissä, on mulle valtavan iso juttu ja sanat joita häneltäkin olen kuullut, lämmittää mieltä ja tuo uskoa siihen, että hei, kaikki on hyvin kuitenkin, yritin eksän kanssa kaikkeni kuitenkin.

Nyt loppui ajatustulva, meen pelastaa ruuan uunista.
Kivaa keskiviikon iltaa toverit <3

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Negatiivinen ajattelu

Negatiivinen ajattelu suojelee meitä pettymyksiltä, pessimisti ei pety, mutta voiko olla koskaan onnellinen tuollakaan tavalla ajattelemalla? Olemalla ikäänkuin askeleen pari aina edellä tilanteissa ja asioissa. Negatiivisuus luo negatiivisuutta ja negatiivisuus tulee negatiivisen luo.
Kuinka helevetissä sitä oppis olemaan ennakoimatta, olla ajattelematta että "vituiks menee kuitenkin"? Mitäs jos kovasti pinnistelisi ajatustensa kanssa ja koittaisi jostain asiasta etsiä sen toisenkin puolen, riippuen toki asiasta? Kyllähän pettymykset sattuvat, tietenkin, mutta voiko se ajattelu saada asian juuri siten? Mä löysin tähän mun mustiskierrejuttuun taas uutta, siis mää nyt älysin sen itse, just tällä hetkellä, silleen isosti. Voi jestas, asioiden pohtiminen on tuottanut hedelmää! Palaset meni paikoilleen =) <3 ihana mun oivallus!! Riemu!! =D
Tää on taas niin tätä =D en ees enää muista mitä muuta aattelin kirjottaa.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Ylpeys itsestä

Mä olen itestäni aivan helvetin ylpeä! =)))
Siinä missä mä oon aiemmin eroon päättyneiden suhteiden jälkeen heti ollu ettimässä uutta seuraa, jotain säätöä, mitä vaan, niin nyt ei oo näin käyny, ei oo tuntunu hyvältä edes ajatuksena. Mun terapeutti sano että taidan helposti päästä yli aina edellisestä, sanoin että ei se kyllä ole niin, on vaan pitäny saada siihen joku jotta en riudu niissä eron, ikävän ja muuten paskan olon fiiliksissä. 
Mua suoraan sanottuna oksettaa ajatus että mä edes etsisin jotain uutta tähän! Ja tää on mulle uutta, tavallaan vapauttavaakin että mä uskallan olla niissä paskoissa fiiliksissä. Ja samalla koen oikeasti itsestäni mieletöntä ylpeyttä että oon kunnioittanu itteeni (sekä tätä viimeisintäkin) niin paljon etten oo ladannu itelleni tinderiä tai muitakaan seuranhakusovelluksia, en oo loikannu ekan hyvältä vaikuttavan tyypin kanssa sänkyyn, eikä kukaan oo ees vaikuttanu niin hyvältä tyypiltä että edes mihinkään sellaiseen pystyisin. 
Mä en edes näe itteeni tulevaisuudessakaan että mulla olisi joku muu kumppani. Oon mä sillä ajatuksella jossain määrin leikitelly mutta ei helvetti että se tuntuu oudolta, likaiselta, vastenmieliseltä. Helpostihan mä ihastun ja rakastun mutta tähän siinä määrin että tuntuu kuin mun sydän kuuluis tälle vaikka oisin loppuelämäni yksin. Joo ja ainahan mä eron jälkeen ajattelen ja sanon näin mutta tässä on enemmän järkeä, tunnetta ja sit nää mun haasteet joita on oikeasti pakko terapoida. Itseni takia sen teen mutta oishan se nyt aivan huippua kun joku muukin sen muutoksen huomaisi. Joku muu...joku jota en voi pakottaa olemaan mun kanssa. 
Olen mä ylpeä itsestäni siksikin kun olen nyt viimein saamassa terapiaa näihin mun juttuihin ja otan kaiken sen kipuilunkin vastaan mitä terapoiminen tuo tullessaan. Sen aika ei ollutkaan silloin joskus aiemmin, sen aika on nyt just. Mä olen kuitenkin myös älyttömän onnellinen että mulle on tulut mahdollisuus tähän. Kuinka paljon mä olen oikeasti kärsiny tästä, on toki ne ex-kumppanitkin, mutta kaikista eniten varmaan minä itse. 
Eron jälkeen tunteet ei häviä sillä että vaihdetaan kumppania lennossa. Asiat ei parane oikeasti vaihtamalla, vaan vaihtamalla omaa suuntaa, ei etsimällä syyllisiä muista tai sillä että ei ota vastuuta teoistaan ja sanoistaan, menemättä itseensä. Ruoho ei ole aidan toisella puolella yhtään vihreämpää jos jokin tietty juttu aina pilaa suhteita eikä osaa tarkkailla omaa toimintaa. Mä opin sen kyllä joskus aiemmin, etsin vaan ymmärtäväisempää ihmistä, mikä sekin on totta että tarvitaan se ymmärtäväinen kumppani tällaisen kanssa, mutta en osannu tehdä näille mun haasteille aiemmin mitään. Nyt osaan.
Tää on toistoo ja toistoo ja toistoo, pienin uusin vivahtein, mutta tää on mun tarina, mun matka, mun "eheytyminen", mun elämä <3

torstai 2. helmikuuta 2017

Usko itseesi ja omiin kykyihisi ihmissuhteissa. Älä ikinä anna kenenkään latistaa itsetuntoasi vain siksi että olet joskus mokannut. Opi virheistä, anna anteeksi itsellesi, arvosta ja rakasta itseäsi.

tiistai 24. tammikuuta 2017

Mitä meissä ihmisissä tapahtuu kun me aletaan pelätä suhteissa tapahtuvan jotain ikävää? Me muututaan. Me muututaan jokainen eri tavoin. Yksi pakenee itse, toinen alkaa käyttäytyä hysteerisesti vailla järkeä ja saa vaan tuhoa enemmän ja tuohon ryhmään kuulun minä, jotkut jähmettyy osaamatta tehdä oikein mitään ja osa ottaa vaan rennosti ja tuumaa että mikäs tässä, antaa asioiden mennä omalla painollaan.
Tuo minun tapa reagoida pelkoon on varmaan se pahin. Mitä enemmän mä sanon itselleni että "rauhoitu", sitä pahemmaks kaikki menee. Mitä enemmän mä yritän tehdä jotain fiksua, sitä enemmän mä menen perse edellä puuhun. Mä hätäännyn. Mä en tiedä miten löytäisin keinoja tuon asian hallitsemiseen =(  se on saanu mun suhteita saatettua tuhoon ja raskaisiin eroihin. Kun mä vaan osaisin hallita sitä, osaisin edes eritellä mun tunteita ja sanoa heti mistä mikäkin johtuu, mutta mä en osaa, ennen kun jälkeenpäin hahmotan asiaa, kauempaa, silloin kun pelit on jo pelattu ja kaikki menetetty. Siinä missä mun täytyy oppia kertomaan heti mistä mikäkin tunnetila johtuu ja oppia hallitsemaan sitä, niin tarvitsen ihmisen joka tulee tässä vastaan ja ymmärtää, tai edes haluaa yrittää ymmärtää että mikä mun on. Ei lietso, ei syyllistä. Eikä varsinkaan jätä minua siihen paikkaan. Mä tiedän että todellakin hätääntyessäni mun päässä tapahtuu jotain jota en osaa ja pysty pysäyttämään ja sitten ollaan jo matkalla kohti sekasotkua ja vielä pahempaa katastrofia, mielipahaa, katumusta, kyyneliä.. Mistä mä löydän avaimia tähän, jotta omasta puolestani osaisin pysyä silläkin pelon hetkellä fiksuna, jos en osaa lopettaa pelkäämistä ja ottaa lunkimmin? Ehkä tähän löytyy rakentavia vastaukia terapiasta ja osaisin niitä sitten soveltaa.

En jaksa enää kirjottaa..

maanantai 16. tammikuuta 2017

Pikauutiset

Tulee olemaan varmaan aika rankka kevät kun joutuu käymään läpi helvetisti asioita, mutta vaikka joku ei muhun usko, niin onneks mä itse uskon itseeni, ja se riittää mulle. En ole virheettömiä ihmisiä nähny ja on ihan ok olla puolikaskin tai puolimatkassa johonkin, kunhan on matkalla ja ei sen matkan koskaan pidä loppuakkaan. Mä ymmärrän mun heikkoudet, mutta mä olen silti ihan hyvä tai ainakin se ok, en minä sille mitään voi jos joku on niin heikko ettei mun huonoja puolia kestä tai ei näe mitä mä olen sisimmältäni ja mitä mulla on annettavaa. Ja mitä se kertoo siitä joka ajattelee näin, että mä olen yhtä vikaa ja että minusta ei muka ole mihinkään? Niinpä niin..

Mä en olis halunnu että sä luovutat kun mä nään niin paljon mahdollisuuksia, mutta yksin on paha mitään muuttaa muuta kuin itseään, joten mä keskityn itseeni ja yksin kun susta ei siihen matkalle ole mun rinnalle kulkemaan.

torstai 12. tammikuuta 2017

Ai minulla ei saa olla paska fiilis kun joillain muilla menee tai voi mennä huonomminkin?!
Voi anteeksi että minä reagoin asioihin kuten reagoin. Anteeksi että minulla on huoli mulle rakkaasta ihmisestä, sori siitäki että olen pahoilla mielin kun mut torjutaan, vaikka ymmärrän että miksi. Sori että olen huolissani tilanteen takia meistä. Selväksi tuli että se on väärin, eihän minulla tosiaan ole asiat niin huonosti. Joo, täytyy kovettaa nahka, olla vahvempi. 
Purtava huulta etten vahingossakaan näytä että muhunkin sattuu.
Ekan kerran tuntuu että mun on pyydettävä anteeksi mun tunteita asioihin joita on tapahtunut. Valitettavasti ja ihan oikeasti. Minä vaan en silti voi mitään sille että mä reagoin ja tunnen. 

tiistai 10. tammikuuta 2017

Mä olen tässä.

En ehkä ole ennen ollut näin kamalassa tilanteessa ja tuntenut itseäni näin avuttomaksi kun rakkaalta ihmiseltä menehtyy hänelle rakas ihminen.. En kyllä todellakaan aio vetäytyä sivuunkaan, mutta en olla liian lähelläkään ja tarjoomassa tukea, apua ja olkapäätä alvariinsa. Kuitenkin niin että hän tietää että mä olen tässä, en ole jättämässä nyt enkä jatkossakaan. Että olen vähän matkan päässä ja tavoitettavissa.
En tiedä varmaksi mitä universumi tässä yrittää, varmaan todella katsoa että mitä minä kestän ja miten, lähentääkö tämä meitä....mitä ikinä se onkaan, tässä punnitaan paljon, niin paljon asioita. Molemmin puolin. Kestääkö rakkaus kaiken tämän maan päällisen helvetin keskellä, mikä nyt vallitsee.
Jokin tarkoitus oltava sillä että asiat on menny tässä järjestyksessä, näin ikäviä asioita.
Ainakin tämä ihminen tietää kuinka rakas ja tärkeä hän on mulle ja tulen toivottamaan joka ilta hyvää yötä ja voimia, jaksamista.. Ja mä tiedän, että me nähdään kun hän jaksaa tai pystyy siihen <3


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

On mielenkiintoista huomata että miten mä toimin "kriisitilanteessa". En tiiä miks lainausmerkit koska jos joku iso asia on mulle hetkellinen kriisi niin se on, eikä vaan mukamas, lainausmerkeissä.

Kuulen jotain mikä on kaataa mun pienen maailmani, jokin minkä voisi ehkä vielä kuitenkin korjata.
Mä lamaannun, oon sekasin, en ymmärrä....sitä tilaa on tosi vaikea selittää. Tulee romahdus, itkuu, toimintakyky menee, ei pysty nukkuu, ei tunne nälkää. Epätoivo ja lannistuminen, sitten taas voimien löytyminen, jostain, en tiedä mistä, uus epätoivo, taas voimien löytyminen, ratkaisujen etsiminen, kompromissien etsiminen ja taas epätoivo, uus voimien löytyminen ja ajatus että "jumalauta mä en luovuta!"
Tässä kun on jutellu kaverin kanssa mun tämän hetkisestä tilanteesta, niin mä kuulemma olen kärsivällinen, jaksan odottaa ja toivoa että kaikki kääntyy hyväks. Mä en oikeasti edes ole yhtään kärsivällinen, ajan ihmiset pois kun en osaa antaa olla ja se on kamalaa... =(
Tää mun tän hetken asia on jotain niin tunteisiin käyvää, että mitä enemmän yritän olla sitä ajattelematta, sitä pahempana se iskee kun loppuu tekeminen. Hetken on kaikki ok ja sitten muistaa taas karun totuuden ja sen että roikunko jossain mahdollisuudessa turhaan vai onko tää vaan se hetki kun kaikelle on annettava vaan tilaa ja aikaa...katsoa mitä käy ja todeta sitten että "kaikki hyvin, eteenpäin vaan" tai sitten että "tästä nyt ei tullut mitään, mutta toivottavasti edes opin tästä jotakin".

Huomaan muuttuneeni aika paljon siinä, että en tee itse hätäpäissäni jotakin päätöstä, tai saata enää jotain asiaa loppuun, vaan oon alkanu oppia antamaan aikaa, kypsyy asian itsekseen tai jos siihen tarvitaan joku muukin ihminen, niin antaa hänelle aikaa..

Mä olen ylpeä itsestäni että mä oon tän kyseisen asian pystyny hoitaa näinkin hienosti, aina ei oo ollu asioiden handlaaminen tällä tolalla. Eli pitkä matka on menty sen suhteen, kuinka suhtaudun kriiseihin. Ja jo tämänkin kriisin aikana oon huomannu muutosta. Itsessäni, siitä miten mä elän sen mukana, ikään kuin tekemättä itse mitään. Mä en tiedä pitäisikö tehdä, mutta niin raastavia aikoja kun mä nyt just elänkin, niin mä en vaan voi tehdä tälle mitään. Jokin mun sydämessä sanoo että "älä irroita". Järkikin sanoo jopa että "ihan rauhassa nyt".. että kaikkea ei olla heitetty menemään. Tälle on syynsä. Se ei välttämättä ole se miksikä me sitä luullaan. Tarkasteltava asiaa jostain sellaisesta vinkkelistä, josta harvoin tulee katsottua. Mä kyllä katson monesti asiat hyvinkin monesta vinkkelistä yleensäkin, mutta en mä siitä oo kertomusta tehny, en oo kai osannu, eikä oo ollu niin sellaista asiaa, josta olisin pystynytkään kirjottaa.
Tiedän kyllä miten toimin kriiseissä mutta nyt just mulle tuli tarvi koota se tähän, tai muualle mutta tämä on hyvä. Siltäkin varalta, että jos joku vaikka samaistuis tai löytäs jotain johonkin omaan juttuun...sehän olisi tosi hienoa jos pystyn etäältä auttamaan jotakin ihmistä.

Mutta mitä jos mun jokin kriisi on niin kamala, että mä luulisin että mun tunne-elämä heilahtaisikin jotenkin niin, miten se ei oikeasti edes ole, että koko pakka levahtaa sikin sokin.. Mä tiedän mitä koitan sanoa mutta en pysty..

Mä en muista millon oisin näin paljon kirjottanu ja näinki viisaasti (omasta mielestä ainaki) mutta tässä tää nyt on ja se helpotti mua ihan helvetisti.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa, opettaa ja antaa uusia näkökulmia ja kykyä kohdata uusi kriisi paremmin.

Mä en oo vahva, mutta kyllä minusta sisuakin löytyy, kaiken herkkyyden keskeltä..
Enkä mä halua olla sellainen joka menee aivan sekaisin kriisistä, omista negatiivisista tunteista ja saa asiat pahempaan jamaan. Mun on pakko osittain kiittää siitä mun lääkitystäkin ja mun on se muistettava ottaa joka aamu. Mutta en voi vähätellä omaakin osuutta siihen että alan oppia kohtaamaan asiat eri tavalla kun ennen, pelkkä lääke ei auta tekemään näin isoja muutoksia, se mitä mä olin vaikka parikin vuotta sitten vasta.
Hyvä minä! Ja kiitos te ihanat jotka ootte tukenu mua <3