keskiviikko 4. tammikuuta 2017

On mielenkiintoista huomata että miten mä toimin "kriisitilanteessa". En tiiä miks lainausmerkit koska jos joku iso asia on mulle hetkellinen kriisi niin se on, eikä vaan mukamas, lainausmerkeissä.

Kuulen jotain mikä on kaataa mun pienen maailmani, jokin minkä voisi ehkä vielä kuitenkin korjata.
Mä lamaannun, oon sekasin, en ymmärrä....sitä tilaa on tosi vaikea selittää. Tulee romahdus, itkuu, toimintakyky menee, ei pysty nukkuu, ei tunne nälkää. Epätoivo ja lannistuminen, sitten taas voimien löytyminen, jostain, en tiedä mistä, uus epätoivo, taas voimien löytyminen, ratkaisujen etsiminen, kompromissien etsiminen ja taas epätoivo, uus voimien löytyminen ja ajatus että "jumalauta mä en luovuta!"
Tässä kun on jutellu kaverin kanssa mun tämän hetkisestä tilanteesta, niin mä kuulemma olen kärsivällinen, jaksan odottaa ja toivoa että kaikki kääntyy hyväks. Mä en oikeasti edes ole yhtään kärsivällinen, ajan ihmiset pois kun en osaa antaa olla ja se on kamalaa... =(
Tää mun tän hetken asia on jotain niin tunteisiin käyvää, että mitä enemmän yritän olla sitä ajattelematta, sitä pahempana se iskee kun loppuu tekeminen. Hetken on kaikki ok ja sitten muistaa taas karun totuuden ja sen että roikunko jossain mahdollisuudessa turhaan vai onko tää vaan se hetki kun kaikelle on annettava vaan tilaa ja aikaa...katsoa mitä käy ja todeta sitten että "kaikki hyvin, eteenpäin vaan" tai sitten että "tästä nyt ei tullut mitään, mutta toivottavasti edes opin tästä jotakin".

Huomaan muuttuneeni aika paljon siinä, että en tee itse hätäpäissäni jotakin päätöstä, tai saata enää jotain asiaa loppuun, vaan oon alkanu oppia antamaan aikaa, kypsyy asian itsekseen tai jos siihen tarvitaan joku muukin ihminen, niin antaa hänelle aikaa..

Mä olen ylpeä itsestäni että mä oon tän kyseisen asian pystyny hoitaa näinkin hienosti, aina ei oo ollu asioiden handlaaminen tällä tolalla. Eli pitkä matka on menty sen suhteen, kuinka suhtaudun kriiseihin. Ja jo tämänkin kriisin aikana oon huomannu muutosta. Itsessäni, siitä miten mä elän sen mukana, ikään kuin tekemättä itse mitään. Mä en tiedä pitäisikö tehdä, mutta niin raastavia aikoja kun mä nyt just elänkin, niin mä en vaan voi tehdä tälle mitään. Jokin mun sydämessä sanoo että "älä irroita". Järkikin sanoo jopa että "ihan rauhassa nyt".. että kaikkea ei olla heitetty menemään. Tälle on syynsä. Se ei välttämättä ole se miksikä me sitä luullaan. Tarkasteltava asiaa jostain sellaisesta vinkkelistä, josta harvoin tulee katsottua. Mä kyllä katson monesti asiat hyvinkin monesta vinkkelistä yleensäkin, mutta en mä siitä oo kertomusta tehny, en oo kai osannu, eikä oo ollu niin sellaista asiaa, josta olisin pystynytkään kirjottaa.
Tiedän kyllä miten toimin kriiseissä mutta nyt just mulle tuli tarvi koota se tähän, tai muualle mutta tämä on hyvä. Siltäkin varalta, että jos joku vaikka samaistuis tai löytäs jotain johonkin omaan juttuun...sehän olisi tosi hienoa jos pystyn etäältä auttamaan jotakin ihmistä.

Mutta mitä jos mun jokin kriisi on niin kamala, että mä luulisin että mun tunne-elämä heilahtaisikin jotenkin niin, miten se ei oikeasti edes ole, että koko pakka levahtaa sikin sokin.. Mä tiedän mitä koitan sanoa mutta en pysty..

Mä en muista millon oisin näin paljon kirjottanu ja näinki viisaasti (omasta mielestä ainaki) mutta tässä tää nyt on ja se helpotti mua ihan helvetisti.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa, opettaa ja antaa uusia näkökulmia ja kykyä kohdata uusi kriisi paremmin.

Mä en oo vahva, mutta kyllä minusta sisuakin löytyy, kaiken herkkyyden keskeltä..
Enkä mä halua olla sellainen joka menee aivan sekaisin kriisistä, omista negatiivisista tunteista ja saa asiat pahempaan jamaan. Mun on pakko osittain kiittää siitä mun lääkitystäkin ja mun on se muistettava ottaa joka aamu. Mutta en voi vähätellä omaakin osuutta siihen että alan oppia kohtaamaan asiat eri tavalla kun ennen, pelkkä lääke ei auta tekemään näin isoja muutoksia, se mitä mä olin vaikka parikin vuotta sitten vasta.
Hyvä minä! Ja kiitos te ihanat jotka ootte tukenu mua <3

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti