tiistai 25. helmikuuta 2014

Miksi pitäisi olla väleissä, yhteyksissä ja tekemisissä ahdistusta tuottavan ihmisen kanssa vain siksi että sen kanssa on sukulainen, kuten äiti, isä, sisko, veli, täti, setä, serkku jne.? Jos kaikki asiat mitä teet, on kyseisen henkilön mielestä väärin, moraalisesti kyseenalaista, tai ei vain vastaa juuri hänen näkemyksiään tai ei ymmärrä sun kantaasi/pointtia asioihin ja aina tulee moittimista, haukkuja, kyseenalaistamista ja ikävää ilmpaiiriä niin eikös silloin olisi helpompi olla olematta yhteyksissä sellaisen tyypin kanssa..
Tilanne on hankala, koska kyseessä on periaatteessa rakas ja läheinen ihminen, mutta onko rakkaiden ja lähimpien ihmisten tarkoitus tuottaa aina vaan pahaa mieltä, tavalla tai toisella. Kritiikin antaminen on varmaan ihan ok, mutta miksi se ei voi olla rakentavaa? Mieluummin itse olisin kuuntelematta yhtään mitään sontaa, ja ei, kyse ei oo siitä etä en sietäisi kritiikkiä, minä vaan en siedä tapaa, jolla sitä saan. Enkä tarvitse ohjeita ja kritiikkiä sellaisista asioista, joita en suostu muuttamaan, asioita jotka liittyy minun tai perheeni tapaan elää ja olla. Kuinka moni ylipäätään ymmärtää millaista on huolehtia yksin, ainoana aikuisena lapsesta/lapsista? Plus siihen muuta mahdolliset omat henkilökohtaiset huolet? Yksinhuoltajilta vaaditaan enemmän kuin ydinperheiden vanhemmilta, heitä on kaksi. Lapsella on on molemmat vanhemmat, tietyissä asioissa lapsi kääntyy joko isän tai äidin puoleen, yhden vanhemman perheissä se on aina se yksi. Minä olen selvinnyt hyvin ja välillä huonommin, mutta selvinnyt kuitenkin. On mua autettu paljon, mutta toinen on se että pitäs olla jossain kiitollisuuden velassa ja käyttäytyä niin ku kulissit vaatii, siksi koska sua nyt on autettu niin paljon. Marttyyrius...."me on tehty niin paljon sinun eteen ja sinä et osaa olla normaali".Tms. Ei minun, tai muunkaan kuulu elää tavalla mikä olisi muiden mielestä ihanteellisin ja paras tapa elää, vain siksi että on saanut apua vastaan, jopa pyytämättäkin. Minä pyydän apua jos tarvitsen, mutta tiedän myös keiltä sitä pyydän ja keiltä en. Sitä sopii miettiä miksi. Ja miksi olla rehellinen, koska se mitä teet, on tehty väärin. Aina jonkun mielestä..

perjantai 21. helmikuuta 2014

Irrallaan...

Mä oon jotenki ihan irrallaan.....mä en tajuu oloa.. Jotenki tosi haavoittuvainen fiilis. Tuntuu et pidettävä joku helvetin korkee ja paksu muuri edessä. Mihinkään en osaa tarttua, mihinkään en pysty tai uskalla tarttua. Mihinkään en usko ja mitään en usko. En tiiä mitä on edessä. Haluan tavallaan tietää mitä edessä on. Oikeastaan en. Ajatuksia miten pitää lankoja ja ihmis-suhteita käsissä niin että kukaan ei ainakaan vihaisi. Tai ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mihin pyrin. Saisin pidettyä esimerkiksi erään lähellä. Mutta mitä lähemmäksi haluan, sitä kauemmaksi joudun. En saa ihmistä haluamaan minua itsensä lähelle. En saa juuri sitä ihmistä luottamaan minuun. Vaikka minä en ole hänelle mitään tehnytkään että se luottamus olisi mennyt. En minä. Ne muut. Vai kuunteliko hän vain sydäntään vai keksi järkisyitä pysyä minusta kaukana tunnetasolla. Platonista vain. Mikä mulle riittää, mihin tyydyn. Suostunko katsomaan vierestä ystävänä sen ihmisen onnea jonka kanssa minä halusin onnen jakaa. Kun minä en ollutkaan sitä mitä hän halusi, tarvitsi, tai mitä minä en ollutkan tai ole. Miksi minä en kelpaa kenellekkään? Miksi minä haluan parisuhteen? Tarvitsenko? Jos minut on luotu olemaan yksin? Jos minä vaan unohtaisin että haluan elämääni toisen ihmisen, aikuisen, jakamaan arkea, onnea, iloja, suruja.. Jos se vain on niin että mun kuuluukin viettää railakkaita lapsivapaita sinkkuna. En vain ymmärrä mikä pointti siinä on. En halua sinkkuna istua kotonakaan lapsivapaina viikonloppuina tai muina lapsivapaina hetkinä. Koska nämä on valintoja. Mutta ei sekään mitään elämää ole että kaikki arkipäivät, viikot istun kotona ja sen lisäks silloinkin kun olisi mahdollisuus liikkua kavereiden kanssa tai yksinkin pitkin suomee ja elellä rennosti, kuitenki takaraivossa se ajatus että löytäisin joskus jotain elämääkin suurempaa.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Joskus tuntuu että mä hajoan näihin fiiliksiin.. Mä hajoilen tavata ihmisä ja päästää niistä irti. Mä hajoon siihen ihastumisen tunteeseen kun huomaan ettei tunne olekkaan sama. Mä hajoon siihen että saan kivoja värejä tulevaisuuteen ja huomaan että olenki ollu värisokea tai mielenvikanen ja kaikki onkin lopulta mustaa, harmaata.. Mä hajoon sitä ku menen niin pohjalle, enkä saa vastakaikua tai vastauksia edes. Olisiko niin vaikeaa sanoa kyllä tai ei...vai onko helpompaa kiusata toista.
Miten mä voin luottaa enää mihinkään, kehenkään....
Onhan se varmaan kiva käydä kääntymässä ja katsomassa.. Eikä sille voi mitään että aina se tunne on vain yksipuolinen. Eikä toisenkaan paskalle menneisyydelle mitään voi mutta nyt on nyt. En mä tiedä. Mä en todellakaan osaa enää ees tutustuu uusiin ihmisiin kun ne kaikki on lähteny. Ihan sama mitä sanoo, miten hitaasti etenis, vaikka ei tekis samoja virheitä kun edellisten kanssa niin silti. Aina sattuu.
Ihmistä ei oo luotu olemaan yksin, mutta minut on. Ilmeisesti. Tai sitten jotain ihan superia on tulossa vielä. Mutta nyt. Nyt mä en tee mitään, en muuta nyt just voi ku odottaa, hetken. En tiiä miten pienen tai ison hetken, mutta nyt on päästettävä irti, joksikin aikaa edes. Annetaan miettiä, annetaan aikaa, tilaa.. Jos ei, niin sitten ei. Jos kyllä, niin sitten kyllä, ja se on kiva.

Tää on taas niin tätä, mutta jospa joskus asiat muuttus.

torstai 13. helmikuuta 2014

Vitun persereikä päivä

- jos on yhteydenpitoon soveltuvia välineitä, whatsappia, veispuukkia yms. ja on linjoilla ja näkee että on tullut viestiä niin minkä helvetin takia ei voi vastata?!?! (kun siinä linjoilla kuitenki roikkuu!!!)

- Sotshin kisat ja se vitun jääkiekko

- netti toimii paskasti

- epäusko kaikkeen

- epäusko etenkin suhteisiin....miks vitussa ees yritän?

Haistakkee *ittu =(((