tiistai 18. helmikuuta 2014

Joskus tuntuu että mä hajoan näihin fiiliksiin.. Mä hajoilen tavata ihmisä ja päästää niistä irti. Mä hajoon siihen ihastumisen tunteeseen kun huomaan ettei tunne olekkaan sama. Mä hajoon siihen että saan kivoja värejä tulevaisuuteen ja huomaan että olenki ollu värisokea tai mielenvikanen ja kaikki onkin lopulta mustaa, harmaata.. Mä hajoon sitä ku menen niin pohjalle, enkä saa vastakaikua tai vastauksia edes. Olisiko niin vaikeaa sanoa kyllä tai ei...vai onko helpompaa kiusata toista.
Miten mä voin luottaa enää mihinkään, kehenkään....
Onhan se varmaan kiva käydä kääntymässä ja katsomassa.. Eikä sille voi mitään että aina se tunne on vain yksipuolinen. Eikä toisenkaan paskalle menneisyydelle mitään voi mutta nyt on nyt. En mä tiedä. Mä en todellakaan osaa enää ees tutustuu uusiin ihmisiin kun ne kaikki on lähteny. Ihan sama mitä sanoo, miten hitaasti etenis, vaikka ei tekis samoja virheitä kun edellisten kanssa niin silti. Aina sattuu.
Ihmistä ei oo luotu olemaan yksin, mutta minut on. Ilmeisesti. Tai sitten jotain ihan superia on tulossa vielä. Mutta nyt. Nyt mä en tee mitään, en muuta nyt just voi ku odottaa, hetken. En tiiä miten pienen tai ison hetken, mutta nyt on päästettävä irti, joksikin aikaa edes. Annetaan miettiä, annetaan aikaa, tilaa.. Jos ei, niin sitten ei. Jos kyllä, niin sitten kyllä, ja se on kiva.

Tää on taas niin tätä, mutta jospa joskus asiat muuttus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti