perjantai 20. toukokuuta 2016

Ihanan hidas aamu...joo kello on puoli kaksi mutta mul ei oo mikää kiire mihinkää..
Heräsin viideltä ja keittelin yhdelle kahvit, "laitoin menee" ja jatkoin unia.. heräilin ja tein aamupalaa,  söin musiikkia kuunnellen ja kattoen temptation islandia.
Sain kauheen häseolon mut en oikeen mitää osannu tehä tai saanu aikaseks, pyörin ja kuvasin albopilosumia, päivitin lärvikirjaa ja ihmettelen nyt että saisinko kyydin huomenna serkun valmistujaisista kotiin ja meenkö tekee tänään terraarioita siilinjärvelle vai mitä ihmettä sitä hommailis.
Huomaa et elämä alkaa olla iha raiteillaan ku alkanu tulla normaaliaki settiä tännekki. Viimeset puol toista vuotta ei tuu unohtuu enkä toivottavasti unohdakkaan niin tiedän kuinka lukea ihmisiä paremmin. Mä en vaan voi olla elämän normalisoitumisesta huolimatta palaamatta välillä siihen...ja käsitänkö vieläkään kokonaisuutta oikeasti. Ehkä mä en tuu sitä ikinä käsittämään mutta sen mä tiedän että jokaisella lahjalla" on hintansa, kenenkään puheita ei pidä niin sokeasti uskoa, ymmärrettävä se että jotkut ihmiset osaa manipuloida ja osaa tehdä toisen hulluksi ja saada ne pahimmat piirteet esille, ja että ihmiset ihan oikeasti saattaa alkaa perseillä että ei tarvitsisi itse tehdä päätöksiä, ihminen voi toiselle puhua mitä vaan ja saada hyväuskoisen luottamaan sokeesti mihin vaan, mutta mun itsekunnioitus on tätä nykyä aika helvetin korkealla. Mä tiedän mitä tarvitsen, mitä en ansaitse ja minkälainen ihminen saa minut hehkumaan ja millä tavalla.
Mä olen ylpeä siitä että mä en ole enää niin sinisilmäinen ja mä oon niin vahva tänään että mä uskallan heti sanoa mun mielipiteeni ja mä uskallan torjua epäasialliset ihmiset kommentteineen tuntematta siitä mitään. Ei, en mä kylmä ole, mä vaan tiiän mitä ansaitsen, mitä en ansaitse, mitä kaipaan ja mitä olen valmis vastaanottamaan.
Mä en ikinä tule kieltämään omia virheitä, mutta en myöskään sitä että mua on osattava käsitellä.Sikäli mikäli minua enää mitenkään pystyy käsittelemään kun torjumisprosentti on suurempi kuin se että ottaisin enää kaiken avosylin vastaan, siedän asioita ja ihmisiä ja tekemisiä, kunnes jossain vaiheessa räjähdän. Mä siedän paljon, on silti osattava vastapuolenkin katsoa miten paljon mun niskaan syytää paskaa, tavalla tai toisella, jos en itse sitä osaa sanoa ja herran tähden, nykyään osaan enkä ota yhtään mitään paskaa enää niskaani enkä yhtään perseilyä katsele.
Tää mun teksti on vähän itsensä toistoa mutta tää on MUN kasvutarina, MUN opettelua lukea ihmisiä jne jne. Mutta varmaan, jos ei aivan tyhmä ole, huomaa ehkä aina kuitenin jotain uutta, uuden sävyn, enemmän itsevarmuutta. Joskus sattuu silti. Siitä ei pääse ikinä mihinkään että rakastin väkivaltaista alkoholistia ja kun kaikki alkoi näyttää menevän hyvin, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta, puhuttiin yhdessä kihloista (kyllä, tämäkin on käännetty niin että minä olin niistä yksin vouhkannu mutta mulla on vieläkin tallessa viesti jossa toinen on mukana ihan samalla tavalla kihlaus-suunnitelmissa ihan totetuttamista vaille) ja sitten vedetäänkin mattojalkojen alta. Paskaa, mut elämä on välillä.
Ainaki opin sen että ikinä et voi luottaa kehenkään.
Se ihminen jota rakastat eniten, satuttaa sinua luultavasti myös eniten. Ja se, jonka kanssa oot jaksanu taistella suhteesta turhaan kun kaikki se minkä vuoksi taistellu, viedään.

Oon todella ristiriitaisin fiiliksin sen suhteen että voinko minä oikeasti enää antautua edes mihinkään. Tiedän että ansaitsen jo hyvää oppikouluni ja omienki virheiden jälkeen mutta jäikö mulla loppuelämäks pelko menettämisestä ja siitä että tulenko jatkossakin taisteleman kaiken paskan yli turhaan jos kiitos on se että sut jätetään kännissä whatsapissa. Kun en millään jaksa enää käydä sitä helvettiä läpi minkä kävin jo.

No, mua ei enää pysty lahjomaan.
Mua ei pysty enää manipuloimaan.
Mulle ei pysty enää lupaamaan mtään koska mitään en enää usko.
Mua ei enää pysty satuttamaan ja loukkaamaan kukaan ikinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti