...mutta, nyt valitan.
Kun on päiviä jolloin ei jaksas sitte millään näitä fyysisiä vaivoja. Refluksin kanssa kun alko oppii elämään, tuli liitännäisenä suoliston ongelmat, mitä veikkaatte miltä tuntuu kun kaikki mikä tulee ulos peräpäästä, tulee varpusparven lailla, suolisto rymisee ja kolisee ja rämisee, mahaa kouristelee, lämpöilee ja väsyttää. Nyt kun kirjotan, muhun ei koske, sirdalud otettu ja kohta sipasen voltarenia niskaan ja lapaan.
Mä tartten mun kipulääkkeeni aika ajoin, mä tartten mun refluksilääkkeet, mun suolisto ei kauheesti tykkää lääkkeistä. Tää vie mun voimia, mielenkiintoa asioihin ja mä oon jo alkanu pelätä lähtee mihinkään. Rauma - Helsinki reissulla tais olla ensimmäinen pahin ja kriittisin tilanne ja ehdin kuin ehdinkin ABC:lle. Onhan se tosi hauskaa lukee paskasta juttuja ku kaverilla saattaa tulla ripskat housuun jos ei satu olemaan vessaa hollilla mutta näin tää on, alkanu jo vuosien aikana. Mietittävä mitä suuhunsa pistää ja milloin. Kahvia oon juonu satunnaisesti ja nyt vaihdoin vihreään teehen,
Mä en tiedä ihan oikeasti kuinka mä meinaan selvitä pelkällä lujalla sisulla koulusta, mun on joka aamu taisteluu että saan ees henkisiä voimia lähettyy. Mulla on nyt tässä nepsyvalmennusta, dkt:ta, omat vaivani ja musta vaan tuntuu että kyllä mä pystyn ja kykenen ja voin ja tää on vaan nyt joku mun laiska kausi mutta mä tiiän senkin että kohta tää kaikki levahtaa jos en itelleni anna vähän armoa. Tän kanssa mä taistelen koko ajan, joka päivä. Yks lupaavalta vaikuttanut ja sitten kuitenkin päättynyt suhde ei mua kaada enää, ei ehditty niin pitkällekkään, mä tiedän että ei ollu nyt sen aika, ehkä just siks että mä saan noi terapiat alotettuu ja muuta..
Mutta hei, kaikki on järjestyny ja tulee järjestyy.
Muistutan itteeni armollisuudesta taas itseäni kohtaan.. <3
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
lauantai 6. elokuuta 2016
Kaikenlaisia kuvioita
Mä oon aika paljon kasvanu suhteiden suhteen, ehkä jonkun verran kyynistynyt, kovettunut tai jotakin. Mun on alkanu olla vaikea edes kiinnostua ihmisistä, miehistä. On paljon kivoja tyyppejä, mutta en uskalla päästää kovin lähelle ja joistakin huomaan ihan selvästi että olisin tai olen heille vain välipysäkki, tilapäinen hoito, pano, laastari, toinen nainen, whatever. Mut en enää lähde niihin(-kään) koska kaikki tai ei mitään. Mieluummin sitten ei mitään.
Ja kun pariudun, niin en aio lopettaa matkustelua ja extemporereissuja, kaiken kivan ei tarvitse loppua kun suhde alkaa. Miks ei voisi sen kumppanin kanssa tehdä yhdessä niitä extemporereissuja, lähtee Goalle yhdessä kuukaudeks pariks (joo, joku varmaan sanoo että hell no, Intiaan kumppanin kans pitkäks aikaa.. =D mut siinä punnitaan monia asioita) tehdä kaikkee kivaa ja tehdä arjesta hauskaa, tehdä asioita yhdessä.
Suhteissa ns. rutiinit on jotain mitä minä en ymmärrä. Seksiä pimeessä peiton alla lauantaina lotona jälkeen. Hiljaisena täyttää yksin astianpesukonetta ja käydä yhdessä lenkillä ilman että kumpikaan puhuu mitään, samanlaiset tuulipuvut päällä. Joillekkin voi sopia vakaa arki, mutta ei minulle. Tylsistyn jos liian tasainen kestää liian kauan, mutta tottakai kaipaan rinnalleni ihmisen, jokainen kaipaa, mutta pärjään yksinkin ja se seula on aika tarkka kuitenkin tätä nykyä ja aavistan ihmisistä asioita herkästi.
Ja se ei vakaa arki ja elämä ei tarkoita sitä että mun tarttee pelätä erinäisistä asioista että lähteekö toinen ja millon. Että mä voin luottaa siihen että mun heikkouksia ei käytetä hyväkseen ja että mä voin luottaa ihmiseen.
Sitten siihen sitoutumiseen vielä, siinä missä minä olin se "kaikki HETI mulle NYT" -tyyppi, niin minusta onkin tullut se hiljaa harkitseva ja miettivä, että onko kiire mihinkään suhteissa.
Kattonu kauhun sekaisin tuntein kun ihmiset menny heti kihloihin ja naimisiin ja muuttanut heti yhteen ja saaneet heti lapsia ja ostaneet rivarin pätkiä. Tottakai pitää tehdä kuten sydän sanoo. Omakin sydän sanonu vaikka sun mitä, mutta mun kohdalla on lopputulos ollu karu, osittain omaa typeryyttä, osittain sitä että lopulta haaveet ei ollutkaan yhteisiä. Siksi minusta tuli varovainen. Mä todella toivon että kaikkien nopeastikin vakavammin sitoutuneiden suhteet ja liitot kestää hautaan saakka ja että niissä ei tapahdu mitään, miksi pitäisi edes miettiä eroa, mutta tässä huomaan sen kontrastin entiseen minään ja siihen miten ajattelen nyt.
Toki mun ajatus voi muuttua kun kohtaan juuri sen jonka kuvittelen jäävän mun elämään vuosiksi, vuosikymmeniksi....koska niin olen kuvitellut kaikkien muidenkin jäävän ja olen halunnut yhteisen loppuelämän, mutta kuitenkin, jotain minussa on muuttunut.
Ja asiasta Baltic Queeniin, Riina toi kamansa meille ja siitähän se vasta riemu repesi kun toisen piti tulla rauhottuu Kuopioon.. =D
Yks maanantai keskittiin että jonnekki pitäs päästä. Oulu ei sopinu kuskille, eikä Tampere, sitten mä kekkasin Savonlinnan ja sinne lähettiin, tiistaina pois. Keskiviikkona rannalle, joo kyllä sinne rannalle mentiin ja siitä kaverin luo kunnes keskellä yötä saatiin mieletön idea: hypätään aamuyö kolmen onnibussiin. No se oli menoa sitten, bussissa varattiin risteily. Aamulla oltiin Helsingissä, päivähoitoon mun serkun luo ja illaks satamaan. Riina sano että joku kömmähys tässä vielä käy. No tottakai kävikin. Mä olin epähuomiossa varannu risteilyn pelkästään itselleni mutta ei hätiä mitä, ei ku Riinan tiedot siihen samaan ja hintakin pysyi samana 15 eurona. Laivaan ja ettimään hytti, jota me ihan tuon tuosta etsittiinkin, joka kerta kun hytistä lähdettiin ja sinne piti mennä takaisin.
Tapasin laivalla kivan tyypin ja siitä asti on viestitelty ja tässä lähiaikoina ois tarkotus näkystellä taas.
Reissu oli kiva ja kotiin paluu kans ihan jees, mitä nyt sain loppumatkasta jäätävän migreenin ja paikallisbussilla ei päästy kun puoleen väliin kun oli hypättävä pois ja laatottaa tietä uusiks.
Helpotti kyllä oloa.
Meidän oli tarkotus valvoa aamuun siellä laivalla mutta aateltiin että otetaan puolen yön aikaan puolen tunnin tirsat ja jatketaan juhlimista. No, me herättiin aamulla seuraavan kerran.. ='D
Ehkä hyväkin että nukuttiin, oltiin kyllä melko seipäässä, ainakin minä...caipiroskan ystävänä, no, ei tartte varmaan kertoo =)
Ehkä aletaan pitää Riinan kanssa yhteistä reissublogia.
Mä alan painuu suihkuun ja ootella josko kipulääkkeet alkaa vaikuttaa.
Ainii!! Mä pääsin opiskelee ympäristöalaa Toivalaan!! JEEE!!! =))))
Lauantaita toverit <3
Ja kun pariudun, niin en aio lopettaa matkustelua ja extemporereissuja, kaiken kivan ei tarvitse loppua kun suhde alkaa. Miks ei voisi sen kumppanin kanssa tehdä yhdessä niitä extemporereissuja, lähtee Goalle yhdessä kuukaudeks pariks (joo, joku varmaan sanoo että hell no, Intiaan kumppanin kans pitkäks aikaa.. =D mut siinä punnitaan monia asioita) tehdä kaikkee kivaa ja tehdä arjesta hauskaa, tehdä asioita yhdessä.
Suhteissa ns. rutiinit on jotain mitä minä en ymmärrä. Seksiä pimeessä peiton alla lauantaina lotona jälkeen. Hiljaisena täyttää yksin astianpesukonetta ja käydä yhdessä lenkillä ilman että kumpikaan puhuu mitään, samanlaiset tuulipuvut päällä. Joillekkin voi sopia vakaa arki, mutta ei minulle. Tylsistyn jos liian tasainen kestää liian kauan, mutta tottakai kaipaan rinnalleni ihmisen, jokainen kaipaa, mutta pärjään yksinkin ja se seula on aika tarkka kuitenkin tätä nykyä ja aavistan ihmisistä asioita herkästi.
Ja se ei vakaa arki ja elämä ei tarkoita sitä että mun tarttee pelätä erinäisistä asioista että lähteekö toinen ja millon. Että mä voin luottaa siihen että mun heikkouksia ei käytetä hyväkseen ja että mä voin luottaa ihmiseen.
Sitten siihen sitoutumiseen vielä, siinä missä minä olin se "kaikki HETI mulle NYT" -tyyppi, niin minusta onkin tullut se hiljaa harkitseva ja miettivä, että onko kiire mihinkään suhteissa.
Kattonu kauhun sekaisin tuntein kun ihmiset menny heti kihloihin ja naimisiin ja muuttanut heti yhteen ja saaneet heti lapsia ja ostaneet rivarin pätkiä. Tottakai pitää tehdä kuten sydän sanoo. Omakin sydän sanonu vaikka sun mitä, mutta mun kohdalla on lopputulos ollu karu, osittain omaa typeryyttä, osittain sitä että lopulta haaveet ei ollutkaan yhteisiä. Siksi minusta tuli varovainen. Mä todella toivon että kaikkien nopeastikin vakavammin sitoutuneiden suhteet ja liitot kestää hautaan saakka ja että niissä ei tapahdu mitään, miksi pitäisi edes miettiä eroa, mutta tässä huomaan sen kontrastin entiseen minään ja siihen miten ajattelen nyt.
Toki mun ajatus voi muuttua kun kohtaan juuri sen jonka kuvittelen jäävän mun elämään vuosiksi, vuosikymmeniksi....koska niin olen kuvitellut kaikkien muidenkin jäävän ja olen halunnut yhteisen loppuelämän, mutta kuitenkin, jotain minussa on muuttunut.
Ja asiasta Baltic Queeniin, Riina toi kamansa meille ja siitähän se vasta riemu repesi kun toisen piti tulla rauhottuu Kuopioon.. =D
Yks maanantai keskittiin että jonnekki pitäs päästä. Oulu ei sopinu kuskille, eikä Tampere, sitten mä kekkasin Savonlinnan ja sinne lähettiin, tiistaina pois. Keskiviikkona rannalle, joo kyllä sinne rannalle mentiin ja siitä kaverin luo kunnes keskellä yötä saatiin mieletön idea: hypätään aamuyö kolmen onnibussiin. No se oli menoa sitten, bussissa varattiin risteily. Aamulla oltiin Helsingissä, päivähoitoon mun serkun luo ja illaks satamaan. Riina sano että joku kömmähys tässä vielä käy. No tottakai kävikin. Mä olin epähuomiossa varannu risteilyn pelkästään itselleni mutta ei hätiä mitä, ei ku Riinan tiedot siihen samaan ja hintakin pysyi samana 15 eurona. Laivaan ja ettimään hytti, jota me ihan tuon tuosta etsittiinkin, joka kerta kun hytistä lähdettiin ja sinne piti mennä takaisin.
Tapasin laivalla kivan tyypin ja siitä asti on viestitelty ja tässä lähiaikoina ois tarkotus näkystellä taas.
Reissu oli kiva ja kotiin paluu kans ihan jees, mitä nyt sain loppumatkasta jäätävän migreenin ja paikallisbussilla ei päästy kun puoleen väliin kun oli hypättävä pois ja laatottaa tietä uusiks.
Helpotti kyllä oloa.
Meidän oli tarkotus valvoa aamuun siellä laivalla mutta aateltiin että otetaan puolen yön aikaan puolen tunnin tirsat ja jatketaan juhlimista. No, me herättiin aamulla seuraavan kerran.. ='D
Ehkä hyväkin että nukuttiin, oltiin kyllä melko seipäässä, ainakin minä...caipiroskan ystävänä, no, ei tartte varmaan kertoo =)
Ehkä aletaan pitää Riinan kanssa yhteistä reissublogia.
Mä alan painuu suihkuun ja ootella josko kipulääkkeet alkaa vaikuttaa.
Ainii!! Mä pääsin opiskelee ympäristöalaa Toivalaan!! JEEE!!! =))))
Lauantaita toverit <3
keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
Roikkujia ja välttelijöitä
Mitä enemmän yrität tavoittaa ja mitä enemmän yrität päästä lähelle, sitä enemmän sua juostaan karkuun, vältellään ja ahdistutaan. Tämä jos jokin, on vahingollista, raastavaa, repivää ja äärimmäisen turhauttavaa, roikkujan kannalta, pakenevan osapuolen näkökulmasta en osaa kirjoittaa kun ei ole niin voimakasta kokemusta siitä että jotakin olisi pakoon päästävä ja silloinkin olen pyrkinyt siihen että mä olen suora, kerron suoraan että "olen pahoillani mutta en pysty tähän" tms.
Mä itse tahdon eroon tuosta, osata irroittaa jo ensimmäisestä merkistä, koska eihän kukaan toisesta välittävä vaan katoa tai ala käyttäytyä kylmästi ja välttelevästi vaikka sä et maailman ihanin olekkaan jonain hetkenä. Toisaalta, mitä enemmän sua pakoillaan, sitä turhautuneemmaksi ja epätoivoisemmaksi sä muutut ja viestien sävy muuttuu, toinen alkaa todella perääntyä ja kelata että onko toi, jumalauta, ihan järjissään.
Ei varmaan ole. Roikkuja ei tee sitä tahallaan tai vittumaisuuttaan. Kaipaa vaan suoria ja selkeitä vastauksia.
Onko niitä sitten niin vaikea antaa?
Onko helpompi kiusata toista ja itseäänkin?
Eikö kaikki olisi helpompaa kun heti kertoo että nyt alkoi tuntua siltä että ei tää toimi, ei enää kiinnosta tai kertoisi että kun sä teit tai sanoit noin, nii minusta tuntuu tältä?
Kyllä, mä olen roikkuja, ainakin ollut, mutta jos mä saisin itse valita niin mä olisin ollut aina se jonka on helppo päästää irti, vetää rajat aiemmin ja sietää vähemmän ja arvostaa itseäni eri tavalla, enemmän.
Onpahan opettelua!
Siitäkin huolimatta mä ansaitsen parasta, en kieroilua, salaamista tai epämääräisiä "ei-lauseita" jotka voisi tulkita miten vaan. Mä olen sanonut että mun maailmassa on vain kyllä tai ei. Harmaita epäselviä alueita ei ole koska mä ahdistun epävarmuudesta. Niin paljon että mun meinaa olla vaikea jopa kirjoittaa siitä.
Tähänkin mä aion opetella. Mikäänhän lopulta ei kuitenkaan ole koskaan varmaa. Ei mikään.
Mä nautin hetkistä, kyllä, vaikka en uskalla aina ihan täysillä sitäkään tehdä koska se on viety pois. Mutta ehkä juuri siksi, silläkin uhalla että se pettymys on todella karvas kaiken älyttömän kivan jälkeen.
Opetellaan sanomaan asioita suoraan, opetellaan sanomaan ei.. =)
Opetellaan nauttimaan hetkistä ja annetaan ittellemme lupa olla paskana.
Mä itse tahdon eroon tuosta, osata irroittaa jo ensimmäisestä merkistä, koska eihän kukaan toisesta välittävä vaan katoa tai ala käyttäytyä kylmästi ja välttelevästi vaikka sä et maailman ihanin olekkaan jonain hetkenä. Toisaalta, mitä enemmän sua pakoillaan, sitä turhautuneemmaksi ja epätoivoisemmaksi sä muutut ja viestien sävy muuttuu, toinen alkaa todella perääntyä ja kelata että onko toi, jumalauta, ihan järjissään.
Ei varmaan ole. Roikkuja ei tee sitä tahallaan tai vittumaisuuttaan. Kaipaa vaan suoria ja selkeitä vastauksia.
Onko niitä sitten niin vaikea antaa?
Onko helpompi kiusata toista ja itseäänkin?
Eikö kaikki olisi helpompaa kun heti kertoo että nyt alkoi tuntua siltä että ei tää toimi, ei enää kiinnosta tai kertoisi että kun sä teit tai sanoit noin, nii minusta tuntuu tältä?
Kyllä, mä olen roikkuja, ainakin ollut, mutta jos mä saisin itse valita niin mä olisin ollut aina se jonka on helppo päästää irti, vetää rajat aiemmin ja sietää vähemmän ja arvostaa itseäni eri tavalla, enemmän.
Onpahan opettelua!
Siitäkin huolimatta mä ansaitsen parasta, en kieroilua, salaamista tai epämääräisiä "ei-lauseita" jotka voisi tulkita miten vaan. Mä olen sanonut että mun maailmassa on vain kyllä tai ei. Harmaita epäselviä alueita ei ole koska mä ahdistun epävarmuudesta. Niin paljon että mun meinaa olla vaikea jopa kirjoittaa siitä.
Tähänkin mä aion opetella. Mikäänhän lopulta ei kuitenkaan ole koskaan varmaa. Ei mikään.
Mä nautin hetkistä, kyllä, vaikka en uskalla aina ihan täysillä sitäkään tehdä koska se on viety pois. Mutta ehkä juuri siksi, silläkin uhalla että se pettymys on todella karvas kaiken älyttömän kivan jälkeen.
Opetellaan sanomaan asioita suoraan, opetellaan sanomaan ei.. =)
Opetellaan nauttimaan hetkistä ja annetaan ittellemme lupa olla paskana.
maanantai 11. heinäkuuta 2016
Deittailukulttuurin julmuus
Kalevi pelaa tinderiä ja saa matcheja.
Kalevi aattelee että alkaa jutella viiden eri naisen kanssa ja kaikkien kanssa alkaa suunnitella treffejä.
Maanantaina vie Maikin museoon, tiistaina Tellun teatteriin, keskiviikkona Krissen kahville...jne.
Jokainen luulee olevansa yksi ja ainut, todellisuudessa jokainen on yksi monesta. Kaleville on ihan fine säätää vähän monen kanssa, sekstailla ja viettää aikaa.
Maikki saattaa älytä jutun juonen, mutta Krisse saattaa rakastua ja uskoa että "oi mun Kalevi on löytynyt!" Kalevi jatkaa samalla muiden naisten tapailua kun Krisse edelleen kuvittelee olevansa one and only ja jos ei vielä rakastunut niin syvästi ihastunut.
Kalevi ei kerro että haluaa vaan pitää hauskaa, eikä sitä että tapailee muitakin.
Olipas tarinaa....mutta mun pointti on se että miks vitussa tapailla montaa kerralla, koska juuri silloin tapailuvaiheessahan sitä luottamusta luodaan?
Jos mä kuulisin/kuulen että mun lisäkseni mies tapailee muitakin, niin sitten saa rauhassa tapaillakin. Mun arvoni ei ole olla kakkos vaihtoehto, hätävara, kilpasisko. Mä en kilpaile miehen huomiosta.
Jos mies tapailee muitakin ja nainen joutuu kilpailemaan ns. paikastaan, on jotain pahasti pielessä.
Eikä naisen kannalta vaan miehen joka ei tiedä että ketä ja mitä haluaa. Eikä sen niin pitäisi edes niin mennä, kiinnostuu yhdestä ja muut saa jäädä ja pitäisi jäädäkkin.
On ihan okei tapailla, mutta ei nyt jumalauta kuin yhtä kerrallaan!
No, jos kävisikin niin että Kalevi päättää haluta Krissen, niin kuinka helvetin vitussa Krisse enää voi luottaa mieheen joka on Krissen selän takana tapaillut muitakin naisia?!
Sillä oletuksella että Krisselle on selvinnyt Kalevin touhut, kun on alkanut epäillä pienistä jutuista että näinköhän on kaikki ihan ok.
No, näin se tuntuu menevän, surullista ja säälittävääkin.
Mutta muista: tavoitellessasi tähtiä, voit menettää kuun.. luultavasti menetätkin. Ja koska ihmiset pystyy noin julmasti käyttämään toisia ja toisten hyväuskoisuutta hyväkseen, mäkin voin sanoa että toivottavasti menetätkin.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2016
Eikö se ole aika normaalia että sä haluut saada yhteyden johonkin tyyppiin, laitat viestii (joita ei lueta tai edes avata), koitat saada syitä että mikä on, miksi näin, mitä tapahtui ja sut estetään sosiaalisessa mediassa?!?! Missä ihmisten rehellisyys, suora selkäisyys ja hyvät tavat on silloinkin kun haluaa toisesta eroon?
Tiedän että temperamenttisen kanssa keskustelu on joskus vaikeaa erotilanteissa ja sen sellaisissa kun haluaa siirtyä tuttavuudesta toiseen tai ei kehenkään, haluaa vaan pois, mutta temperamenttisen kanssa se on sitä vaikeampaa, rumempaa ja haasteellisempaa, mitä pidemmälle epätietoisuus menee ja epäluottamus kasvaa sitä mukaa, mikään ei ole selkeää, mihinkään ei saa suoria vastauksia. Pitäisi vain yrittää tulkita, mutta miten voi aina osata tulkita kun ei voi hetken päästä edes luottaa inhimillisiin "selityksiin jotka estää yhteydenpidon".
Tiedän, joskus pitää irrottaa, mutta usko hyviin ihmisiin on vielä tallella ja mahdollisuuksia pitää antaa. Mä annan, liikaakin. Joskus rajat tulee vastaan. Ja mun itseni kunnioitus.
Tiedän että temperamenttisen kanssa keskustelu on joskus vaikeaa erotilanteissa ja sen sellaisissa kun haluaa siirtyä tuttavuudesta toiseen tai ei kehenkään, haluaa vaan pois, mutta temperamenttisen kanssa se on sitä vaikeampaa, rumempaa ja haasteellisempaa, mitä pidemmälle epätietoisuus menee ja epäluottamus kasvaa sitä mukaa, mikään ei ole selkeää, mihinkään ei saa suoria vastauksia. Pitäisi vain yrittää tulkita, mutta miten voi aina osata tulkita kun ei voi hetken päästä edes luottaa inhimillisiin "selityksiin jotka estää yhteydenpidon".
Tiedän, joskus pitää irrottaa, mutta usko hyviin ihmisiin on vielä tallella ja mahdollisuuksia pitää antaa. Mä annan, liikaakin. Joskus rajat tulee vastaan. Ja mun itseni kunnioitus.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2016
Minä tiedän muutaman tyypin jotka aivan varmasti jaksaa virnuilla keskenään tästä mun diagnoosista, keskenään puhua että mitäs me sanottiin, hullu ja sekasin se on, mutta hei, antaa ihmisten puhua =)
puhetta mahtuu maailmaan ja kuka oikeesti tietää minusta paljon mitään. Kukaan ei synny mieleltä rikkinäisenä, epävakaana ja ymmärtääkö kukaan kuinka raskasta välillä kaikki on, sen kontrastiks kun huiput hetket todellakin on niitä huippuja. Paska sitten on todella paskaa.
Hyvä vaan jos ihmiset puhuu erilaisista mielen sairauksista.
Mä puhun tästä nyt siks niin paljon kun tää on mulle niin tuore, diagnoosina, mä haluun ymmärtää itteäni, mä myös haluun että ne jotka näkevät mut kahelina, niin ymärtäisivät että mä en oikeast ole riidan haluinen tai paha ihminen, enkä missään nimessä halua sellainen olla. Jotain tapahtui mun kasvun aikana et mieli meni joissakin asioissa kieroon, ne on tapahtumia joille mä en voi mitään, mun rakkaalle tulevaisuudelle mä voin. Ja mä teen!!
Ja viittaan kintaalla arvostelijoille, ilkkujille ja kyräilijöille.
Ja uskokaa tai älkää, epävakaa ei voi olla parisuhteessa toisen epävakaan kanssa, ei niin epävakaan kanssa, joka vetelee just niistä naruista joilla saa toisen repeemään liitoksistaan ärsyttämällä tarpeeksi. Ei edes täysin mieleltään tervettä saa kiusata niin, vaikka minäin kestän aika paljon ja pitkään, mutta kun räjähtää VIIMEIN niin sitten on hullu....miettikääs.. voitko puukottaa toista ja sanoa että älä vuoda verta.. hurja vertaus mutta kuitenkin.
Rakastetaan, ei vihata, hyväksytään toisemme ja välitetään rakkaistamme <3
Keskiviikkoa toverit!
puhetta mahtuu maailmaan ja kuka oikeesti tietää minusta paljon mitään. Kukaan ei synny mieleltä rikkinäisenä, epävakaana ja ymmärtääkö kukaan kuinka raskasta välillä kaikki on, sen kontrastiks kun huiput hetket todellakin on niitä huippuja. Paska sitten on todella paskaa.
Hyvä vaan jos ihmiset puhuu erilaisista mielen sairauksista.
Mä puhun tästä nyt siks niin paljon kun tää on mulle niin tuore, diagnoosina, mä haluun ymmärtää itteäni, mä myös haluun että ne jotka näkevät mut kahelina, niin ymärtäisivät että mä en oikeast ole riidan haluinen tai paha ihminen, enkä missään nimessä halua sellainen olla. Jotain tapahtui mun kasvun aikana et mieli meni joissakin asioissa kieroon, ne on tapahtumia joille mä en voi mitään, mun rakkaalle tulevaisuudelle mä voin. Ja mä teen!!
Ja viittaan kintaalla arvostelijoille, ilkkujille ja kyräilijöille.
Ja uskokaa tai älkää, epävakaa ei voi olla parisuhteessa toisen epävakaan kanssa, ei niin epävakaan kanssa, joka vetelee just niistä naruista joilla saa toisen repeemään liitoksistaan ärsyttämällä tarpeeksi. Ei edes täysin mieleltään tervettä saa kiusata niin, vaikka minäin kestän aika paljon ja pitkään, mutta kun räjähtää VIIMEIN niin sitten on hullu....miettikääs.. voitko puukottaa toista ja sanoa että älä vuoda verta.. hurja vertaus mutta kuitenkin.
Rakastetaan, ei vihata, hyväksytään toisemme ja välitetään rakkaistamme <3
Keskiviikkoa toverit!
Epävakaa persoonallisuushäiriö ja mitä se on minussa
Mietin miten mä kertoisin mun epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Aattelin oisko helpompi lokeroida asioita, sain ehkä vähän vinkkiäkin yhden mimmin videoblogista tähän.
Ensinnäkin, mä oon kyl tienny aina että enhän mä tunne-elämältäni mikään vakain ole.
Parisuhteet: Räiskyviä! Ilmaisen mitä tunnen ja koen, kun oon tarpeeks pitäny pahaa oloa sisällä ja ollut kiltti ja sietänyt kaikkea. Ja näissä suhteissa se epävakaus korostuu varmaan eniten. Takertuminen, menettämisen pelko, kun jo menettänyt toisen, taistelu suhteesta ja siitä ihmisestä, vaikka periaatteessa tyyppi olisikin mulle mahdollisesti epäsopiva.
Erotessa vaivun/olen vaipunut epätoivoisiin saakelin typeriin tekoihin, joita kadun kuitenkin. Aina.
Joskus päätin että minä en ole se nillittävä, kahlitseva, hullu ämmä. Tästä ajatuksesta seurausta olen se kaiken hyväksyvä, anteeksi antava ja riidan/konfliktin jälkeen lyhyt vihainen....jos tulee riitaa, huudetaan perkelettä ja itketään, sitten sovitaan ja jatketaan ja kaikki hyvin taas. Turhaudun helposti, suhteissa ja muutenkin kyllä. Rakastun ja rakastan hullun lailla.
Kaverisuhteet: Ei ole montaakaan ihmistä jonka kanssa ystävyys olisi jatkunut vuosia. Ehkä tässä aikuisena syntyneet ystävyydet on kestäneet paremmin.
Itsevarmuus: Vaihtelee erittäin itsevarmasta äärimmäiseen epävarmuuteen. Alkoholilla osuutta asiaan, joskus.
Pettymykset ja loukkaukset: Vaikea päästä yli, jään vatvomaan ja pyörittelemään, syyttelen itseänikin jopa ihan kohtuuttoman paljon. Olen ollut ihmisille vuosia, siis todella vuosia, vihainen joistain asioista.
(korostuu menetetyissä suhteissa mutta myös kaverisuhteissa tai muissa ihmissuhteissa jos koen niissä vääryyttä)
Alkoholi: Alkoholi riippuen tilanteesta joko voimistaa oireita ja impulsseja etenkin, tai sitten on vaan hemmetin kivaa ja vauhdikasta. Joskus menee älyttömiä määriä ja monia päiviä putkeen jos on lapsivapaata.
Impulsiivisuus: Tätä on hyvää että huonoa.. olen ollut väkivaltainen, olen lähtenyt puolikkaasta ehdotuksesta toiselle puolelle suomea ilman rahaa tai varmuutta yöpaikasta.
Joskus lenteli tavaratkin. En uskalla ees veikata että paljonko mulla on menny rahaa puhelimiin.
Oon oppinu hillitsee negatiivista impulsiivisuutta ja oon siitä ylpeä.
Tunteet: Koen kaiken potenssiin miljoona tai vähäisesti riippuen asiasta. On myös asioita joista en vaan välitä kuten ehkä pitäisi. Jotain tähän vielä piti kirjottaa vaan enhän mä enää muista mitä kun tuota tekstiä on niin paljon mielessä. Tunteet kuitenkin on hurjia.
Oman arvon tunteminen: Liittynee myös itsevarmuus kohtaan.
Varsinkin diagnoosin jälkeen on ollu helpompi olla itttensä kanssa ja jopa muidenkin, mutta alussa vasta ollaan ja välillä mietin että ei kukaan ansaitse ihmistä jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö, eikä häiriöinen ansaitse ketään. Eihän se nyt niin mene. Minä ansaitsen. Ja muutkin pershäröiset.
Minäkuva: Varsinkin nuorempana, eikä edes kovin paljoa nuorempana, mulla oli minäkuva hajanaisempi, en oikeen tienny että kuka ja mikä olin. Tässä se on alkanut hahmottua vuosien aikana.
Miten tätä hoidetaan: Mun tapauksessa aloitetaan syksyllä dialektinen käyttäytymisterapia, lääkehoitoa en tarvitse, en ainakaan tällä hetkellä.
Tän kanssa oikeasti on tehtävä töitä. On juttuja, joille ei voi mitään sillä hetkellä kun jokin asia menee liian pitkälle, mutta kun nyt ymmärtää mistä on kyse, tekee itsetutkiskelua, niin lähtee työstämään niitä juttuja ja tekemään parhaansa oppiakseen tunnistamaan itsessään tunnetiloja ja sen miten niihin reagoi ja miten toimii.. en osaa selittää tarkemmin.
Mistä tämä on tullut: Yksi syy on varmasti kokemus koulukiusaamisesta. (sainkin taas aiheen kirjotella, nyt kun tiedän miten tuhoisat seuraukset sillä voi olla tulevaisuutta ajatellen)
Taustalla on muutakin, mutta en koe tarpeellisena sitä purkaa tässä. Toki saa kysyä jos kiinnostaa, henkilökohtaisesti voin vastatakin.
Olen myös menettänyt kavereita toiseen hiippakuntaan.
Jotain muuta: Tämän lisäks mulla on keskittymis- ja tarkkaavuusongelmaa.
En tiedä kirjoitinko tarpeeks kattavasti siitä minkälainen mun pershärö on, mutta aika laajasti sain kirjotettua nyt kuitenkin. Kysyä saa aina.
Koitin olla selkeä, mutta kun päässä on sen kymmenen ajatusta kerralla joista haluaa kirjottaa nii ei välttämättä oo kauheen selkeä teksti, mutta edelleen, kysyä saa, voi ja pitääkin jos niikseen.
Ensinnäkin, mä oon kyl tienny aina että enhän mä tunne-elämältäni mikään vakain ole.
Parisuhteet: Räiskyviä! Ilmaisen mitä tunnen ja koen, kun oon tarpeeks pitäny pahaa oloa sisällä ja ollut kiltti ja sietänyt kaikkea. Ja näissä suhteissa se epävakaus korostuu varmaan eniten. Takertuminen, menettämisen pelko, kun jo menettänyt toisen, taistelu suhteesta ja siitä ihmisestä, vaikka periaatteessa tyyppi olisikin mulle mahdollisesti epäsopiva.
Erotessa vaivun/olen vaipunut epätoivoisiin saakelin typeriin tekoihin, joita kadun kuitenkin. Aina.
Joskus päätin että minä en ole se nillittävä, kahlitseva, hullu ämmä. Tästä ajatuksesta seurausta olen se kaiken hyväksyvä, anteeksi antava ja riidan/konfliktin jälkeen lyhyt vihainen....jos tulee riitaa, huudetaan perkelettä ja itketään, sitten sovitaan ja jatketaan ja kaikki hyvin taas. Turhaudun helposti, suhteissa ja muutenkin kyllä. Rakastun ja rakastan hullun lailla.
Kaverisuhteet: Ei ole montaakaan ihmistä jonka kanssa ystävyys olisi jatkunut vuosia. Ehkä tässä aikuisena syntyneet ystävyydet on kestäneet paremmin.
Itsevarmuus: Vaihtelee erittäin itsevarmasta äärimmäiseen epävarmuuteen. Alkoholilla osuutta asiaan, joskus.
Pettymykset ja loukkaukset: Vaikea päästä yli, jään vatvomaan ja pyörittelemään, syyttelen itseänikin jopa ihan kohtuuttoman paljon. Olen ollut ihmisille vuosia, siis todella vuosia, vihainen joistain asioista.
(korostuu menetetyissä suhteissa mutta myös kaverisuhteissa tai muissa ihmissuhteissa jos koen niissä vääryyttä)
Alkoholi: Alkoholi riippuen tilanteesta joko voimistaa oireita ja impulsseja etenkin, tai sitten on vaan hemmetin kivaa ja vauhdikasta. Joskus menee älyttömiä määriä ja monia päiviä putkeen jos on lapsivapaata.
Impulsiivisuus: Tätä on hyvää että huonoa.. olen ollut väkivaltainen, olen lähtenyt puolikkaasta ehdotuksesta toiselle puolelle suomea ilman rahaa tai varmuutta yöpaikasta.
Joskus lenteli tavaratkin. En uskalla ees veikata että paljonko mulla on menny rahaa puhelimiin.
Oon oppinu hillitsee negatiivista impulsiivisuutta ja oon siitä ylpeä.
Tunteet: Koen kaiken potenssiin miljoona tai vähäisesti riippuen asiasta. On myös asioita joista en vaan välitä kuten ehkä pitäisi. Jotain tähän vielä piti kirjottaa vaan enhän mä enää muista mitä kun tuota tekstiä on niin paljon mielessä. Tunteet kuitenkin on hurjia.
Oman arvon tunteminen: Liittynee myös itsevarmuus kohtaan.
Varsinkin diagnoosin jälkeen on ollu helpompi olla itttensä kanssa ja jopa muidenkin, mutta alussa vasta ollaan ja välillä mietin että ei kukaan ansaitse ihmistä jolla on epävakaa persoonallisuushäiriö, eikä häiriöinen ansaitse ketään. Eihän se nyt niin mene. Minä ansaitsen. Ja muutkin pershäröiset.
Minäkuva: Varsinkin nuorempana, eikä edes kovin paljoa nuorempana, mulla oli minäkuva hajanaisempi, en oikeen tienny että kuka ja mikä olin. Tässä se on alkanut hahmottua vuosien aikana.
Miten tätä hoidetaan: Mun tapauksessa aloitetaan syksyllä dialektinen käyttäytymisterapia, lääkehoitoa en tarvitse, en ainakaan tällä hetkellä.
Tän kanssa oikeasti on tehtävä töitä. On juttuja, joille ei voi mitään sillä hetkellä kun jokin asia menee liian pitkälle, mutta kun nyt ymmärtää mistä on kyse, tekee itsetutkiskelua, niin lähtee työstämään niitä juttuja ja tekemään parhaansa oppiakseen tunnistamaan itsessään tunnetiloja ja sen miten niihin reagoi ja miten toimii.. en osaa selittää tarkemmin.
Mistä tämä on tullut: Yksi syy on varmasti kokemus koulukiusaamisesta. (sainkin taas aiheen kirjotella, nyt kun tiedän miten tuhoisat seuraukset sillä voi olla tulevaisuutta ajatellen)
Taustalla on muutakin, mutta en koe tarpeellisena sitä purkaa tässä. Toki saa kysyä jos kiinnostaa, henkilökohtaisesti voin vastatakin.
Olen myös menettänyt kavereita toiseen hiippakuntaan.
Jotain muuta: Tämän lisäks mulla on keskittymis- ja tarkkaavuusongelmaa.
En tiedä kirjoitinko tarpeeks kattavasti siitä minkälainen mun pershärö on, mutta aika laajasti sain kirjotettua nyt kuitenkin. Kysyä saa aina.
Koitin olla selkeä, mutta kun päässä on sen kymmenen ajatusta kerralla joista haluaa kirjottaa nii ei välttämättä oo kauheen selkeä teksti, mutta edelleen, kysyä saa, voi ja pitääkin jos niikseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)