Mitäs jos mä en löydäkkään enää ketään tai en uskalla päästää ketään enää lähelle? Mitäs jos mun terapiat menee hukkaan ja kusen seuraavan kanssa kaiken, että mua ei ymmärretä ja ihmiset ei nää kuinka suuri sydän mulla kuitenkin on, vaikka temperamenttiakin on? Mä en halua maalata piruja seinille, enkä edelliseen julkaisuun liittyen, halua olla negatiivinen, pelätä pahinta, mutta en mä voi sillekkään mitään, että mieleeni hiipii näitä ajatuksia. Entäs jos kaikille ei olekkaan loppuelämän kumppania, tai olisi ollut mutta asiat meni niin ettei siitä tullutkaan loppuelämäksi hyvää ja lujaa parisuhdetta? En minä toivosta luovu mutta juuri nyt tuntuu jaksaminen tämän asian kanssa aivan kamalan voimia vievältä, turhalta ja loputtomalta taistelulta. Ja mitä jos....mitä jos....entäs ja kun mutta jos ja miks? Ei kaikkiin kysymyksiin tarvitsekkaan vastausta saada, mutta nämä ajatukset ja fiilikset on toisinaan tosi raskaita kantaa.
Mulla on ainakin yksi huippu ystävä, jonka kanssa jakaa paljon asioita, joka on kuunnellu, tukenu, lohduttanu, keittäny kahvia mulle aamulla, antanu mun levätä ja on ollut vaan. Mulla on elämässä asiat sikäli hyvin että mulla on koti, oon kuta kuinkin terve, mitä nyt selkä parastakin aikaa huutaa kipulääkettä. Ja mulla on ihana eksä, ehkä hieman vaikea mutta huippu tyyppi silti. Hän haluaa että ollaan väleissä ja ystäviä, välittää minusta ja haluaa minulle hyvä vaikka puolin ja toisin on kyllä toisiamme loukattu ja oltu ilkeitä mutta ei me olla sellaisia oikeasti. Vihaisena ja jossain mielentilassa tullut sanottua typerästi. Jokaisella ihmisellä ja asialla on paikkansa, mutta voisiko olla niin että joskus hetki on kuitenkin väärä, katsoisi asioita kauempaa, tietäisi virheensä ja puutteensa ja palaisikin joskus siihen mikä jäi kesken, En minä eksääni juuri nyt takaisin halua, minä olen todella kesken itse nyt, yhtään mihinkään suhteeseen, mutta en voi olla leikittelemättä ajatuksella että mitäs jos joskus, kun aika olisi sopivampi, kummallekkin. Uskon, että kunnioitetaan kuitenkin toisiamme, kumpikin. Ettei tahdota vittumaisuuttamme toisillemme pahaa. Me vaan ollaan tällaisia ja mä oon oppinu todella paljon ymmärtämään tätä eksääni, välillä ehkä työn takana, mutta pikku hiljaa, jopa paremmin nyt kun on erottu. En syytä häntä mistään, enkä minä itseäni, asiat tapahtui ja meni kuten kuului mennä ja tapahtua. Olen onnellinen että sain tämän ihmisen kanssa kokea kuitenkin yhdessä, parina asioita, vaikka paljon jäi tekemättäkin. Miksi? Siihen luulen saavani vastauksen joskus ja jotain mä oon taas kuitenkin oivaltanutkin. Me ei oltu valmiita. Ehkä joskus olemme, jos ei toisillemme, niin ehkä joskus joillekkin muille. En ikinä suostu puhumaan pahaa tästä ihmisestä, vaikka omanlainen persoonansa onkin, minäkin olen.
Mulla aiemmin hävisi yli puolet teksteistä ja tämä ei nyt näytä siltä miltä alkuperäisenä kuului näyttää, mutta koitin saada ajatuksia uudelleen kiinni ja kirjoittaa kuta kuinkin samalla tavalla kun aiemmin.
Ja ei ihmiset voi olla väärässä, jos niin moni sanoo että minulla on paljon halua kehittää itseäni, tutkin maailmaa laajasti, katson itseäni peilistä välillä sopivan kriittisesti, ottamatta kaikkea harteilleni kuitenkaan ja että olen empaattinen. Ja se että me ollaan eksän aiemman eksän kanssa hyvissä väleissä, on mulle valtavan iso juttu ja sanat joita häneltäkin olen kuullut, lämmittää mieltä ja tuo uskoa siihen, että hei, kaikki on hyvin kuitenkin, yritin eksän kanssa kaikkeni kuitenkin.

Nyt loppui ajatustulva, meen pelastaa ruuan uunista.
Kivaa keskiviikon iltaa toverit <3

Negatiivinen ajattelu

Negatiivinen ajattelu suojelee meitä pettymyksiltä, pessimisti ei pety, mutta voiko olla koskaan onnellinen tuollakaan tavalla ajattelemalla? Olemalla ikäänkuin askeleen pari aina edellä tilanteissa ja asioissa. Negatiivisuus luo negatiivisuutta ja negatiivisuus tulee negatiivisen luo.
Kuinka helevetissä sitä oppis olemaan ennakoimatta, olla ajattelematta että "vituiks menee kuitenkin"? Mitäs jos kovasti pinnistelisi ajatustensa kanssa ja koittaisi jostain asiasta etsiä sen toisenkin puolen, riippuen toki asiasta? Kyllähän pettymykset sattuvat, tietenkin, mutta voiko se ajattelu saada asian juuri siten? Mä löysin tähän mun mustiskierrejuttuun taas uutta, siis mää nyt älysin sen itse, just tällä hetkellä, silleen isosti. Voi jestas, asioiden pohtiminen on tuottanut hedelmää! Palaset meni paikoilleen =) <3 ihana mun oivallus!! Riemu!! =D
Tää on taas niin tätä =D en ees enää muista mitä muuta aattelin kirjottaa.

Ylpeys itsestä

Mä olen itestäni aivan helvetin ylpeä! =)))
Siinä missä mä oon aiemmin eroon päättyneiden suhteiden jälkeen heti ollu ettimässä uutta seuraa, jotain säätöä, mitä vaan, niin nyt ei oo näin käyny, ei oo tuntunu hyvältä edes ajatuksena. Mun terapeutti sano että taidan helposti päästä yli aina edellisestä, sanoin että ei se kyllä ole niin, on vaan pitäny saada siihen joku jotta en riudu niissä eron, ikävän ja muuten paskan olon fiiliksissä. 
Mua suoraan sanottuna oksettaa ajatus että mä edes etsisin jotain uutta tähän! Ja tää on mulle uutta, tavallaan vapauttavaakin että mä uskallan olla niissä paskoissa fiiliksissä. Ja samalla koen oikeasti itsestäni mieletöntä ylpeyttä että oon kunnioittanu itteeni (sekä tätä viimeisintäkin) niin paljon etten oo ladannu itelleni tinderiä tai muitakaan seuranhakusovelluksia, en oo loikannu ekan hyvältä vaikuttavan tyypin kanssa sänkyyn, eikä kukaan oo ees vaikuttanu niin hyvältä tyypiltä että edes mihinkään sellaiseen pystyisin. 
Mä en edes näe itteeni tulevaisuudessakaan että mulla olisi joku muu kumppani. Oon mä sillä ajatuksella jossain määrin leikitelly mutta ei helvetti että se tuntuu oudolta, likaiselta, vastenmieliseltä. Helpostihan mä ihastun ja rakastun mutta tähän siinä määrin että tuntuu kuin mun sydän kuuluis tälle vaikka oisin loppuelämäni yksin. Joo ja ainahan mä eron jälkeen ajattelen ja sanon näin mutta tässä on enemmän järkeä, tunnetta ja sit nää mun haasteet joita on oikeasti pakko terapoida. Itseni takia sen teen mutta oishan se nyt aivan huippua kun joku muukin sen muutoksen huomaisi. Joku muu...joku jota en voi pakottaa olemaan mun kanssa. 
Olen mä ylpeä itsestäni siksikin kun olen nyt viimein saamassa terapiaa näihin mun juttuihin ja otan kaiken sen kipuilunkin vastaan mitä terapoiminen tuo tullessaan. Sen aika ei ollutkaan silloin joskus aiemmin, sen aika on nyt just. Mä olen kuitenkin myös älyttömän onnellinen että mulle on tulut mahdollisuus tähän. Kuinka paljon mä olen oikeasti kärsiny tästä, on toki ne ex-kumppanitkin, mutta kaikista eniten varmaan minä itse. 
Eron jälkeen tunteet ei häviä sillä että vaihdetaan kumppania lennossa. Asiat ei parane oikeasti vaihtamalla, vaan vaihtamalla omaa suuntaa, ei etsimällä syyllisiä muista tai sillä että ei ota vastuuta teoistaan ja sanoistaan, menemättä itseensä. Ruoho ei ole aidan toisella puolella yhtään vihreämpää jos jokin tietty juttu aina pilaa suhteita eikä osaa tarkkailla omaa toimintaa. Mä opin sen kyllä joskus aiemmin, etsin vaan ymmärtäväisempää ihmistä, mikä sekin on totta että tarvitaan se ymmärtäväinen kumppani tällaisen kanssa, mutta en osannu tehdä näille mun haasteille aiemmin mitään. Nyt osaan.
Tää on toistoo ja toistoo ja toistoo, pienin uusin vivahtein, mutta tää on mun tarina, mun matka, mun "eheytyminen", mun elämä <3

Usko itseesi ja omiin kykyihisi ihmissuhteissa. Älä ikinä anna kenenkään latistaa itsetuntoasi vain siksi että olet joskus mokannut. Opi virheistä, anna anteeksi itsellesi, arvosta ja rakasta itseäsi.

Mitä meissä ihmisissä tapahtuu kun me aletaan pelätä suhteissa tapahtuvan jotain ikävää? Me muututaan. Me muututaan jokainen eri tavoin. Yksi pakenee itse, toinen alkaa käyttäytyä hysteerisesti vailla järkeä ja saa vaan tuhoa enemmän ja tuohon ryhmään kuulun minä, jotkut jähmettyy osaamatta tehdä oikein mitään ja osa ottaa vaan rennosti ja tuumaa että mikäs tässä, antaa asioiden mennä omalla painollaan.
Tuo minun tapa reagoida pelkoon on varmaan se pahin. Mitä enemmän mä sanon itselleni että "rauhoitu", sitä pahemmaks kaikki menee. Mitä enemmän mä yritän tehdä jotain fiksua, sitä enemmän mä menen perse edellä puuhun. Mä hätäännyn. Mä en tiedä miten löytäisin keinoja tuon asian hallitsemiseen =(  se on saanu mun suhteita saatettua tuhoon ja raskaisiin eroihin. Kun mä vaan osaisin hallita sitä, osaisin edes eritellä mun tunteita ja sanoa heti mistä mikäkin johtuu, mutta mä en osaa, ennen kun jälkeenpäin hahmotan asiaa, kauempaa, silloin kun pelit on jo pelattu ja kaikki menetetty. Siinä missä mun täytyy oppia kertomaan heti mistä mikäkin tunnetila johtuu ja oppia hallitsemaan sitä, niin tarvitsen ihmisen joka tulee tässä vastaan ja ymmärtää, tai edes haluaa yrittää ymmärtää että mikä mun on. Ei lietso, ei syyllistä. Eikä varsinkaan jätä minua siihen paikkaan. Mä tiedän että todellakin hätääntyessäni mun päässä tapahtuu jotain jota en osaa ja pysty pysäyttämään ja sitten ollaan jo matkalla kohti sekasotkua ja vielä pahempaa katastrofia, mielipahaa, katumusta, kyyneliä.. Mistä mä löydän avaimia tähän, jotta omasta puolestani osaisin pysyä silläkin pelon hetkellä fiksuna, jos en osaa lopettaa pelkäämistä ja ottaa lunkimmin? Ehkä tähän löytyy rakentavia vastaukia terapiasta ja osaisin niitä sitten soveltaa.

En jaksa enää kirjottaa..

Pikauutiset

Tulee olemaan varmaan aika rankka kevät kun joutuu käymään läpi helvetisti asioita, mutta vaikka joku ei muhun usko, niin onneks mä itse uskon itseeni, ja se riittää mulle. En ole virheettömiä ihmisiä nähny ja on ihan ok olla puolikaskin tai puolimatkassa johonkin, kunhan on matkalla ja ei sen matkan koskaan pidä loppuakkaan. Mä ymmärrän mun heikkoudet, mutta mä olen silti ihan hyvä tai ainakin se ok, en minä sille mitään voi jos joku on niin heikko ettei mun huonoja puolia kestä tai ei näe mitä mä olen sisimmältäni ja mitä mulla on annettavaa. Ja mitä se kertoo siitä joka ajattelee näin, että mä olen yhtä vikaa ja että minusta ei muka ole mihinkään? Niinpä niin..

Mä en olis halunnu että sä luovutat kun mä nään niin paljon mahdollisuuksia, mutta yksin on paha mitään muuttaa muuta kuin itseään, joten mä keskityn itseeni ja yksin kun susta ei siihen matkalle ole mun rinnalle kulkemaan.

Ai minulla ei saa olla paska fiilis kun joillain muilla menee tai voi mennä huonomminkin?!
Voi anteeksi että minä reagoin asioihin kuten reagoin. Anteeksi että minulla on huoli mulle rakkaasta ihmisestä, sori siitäki että olen pahoilla mielin kun mut torjutaan, vaikka ymmärrän että miksi. Sori että olen huolissani tilanteen takia meistä. Selväksi tuli että se on väärin, eihän minulla tosiaan ole asiat niin huonosti. Joo, täytyy kovettaa nahka, olla vahvempi. 
Purtava huulta etten vahingossakaan näytä että muhunkin sattuu.
Ekan kerran tuntuu että mun on pyydettävä anteeksi mun tunteita asioihin joita on tapahtunut. Valitettavasti ja ihan oikeasti. Minä vaan en silti voi mitään sille että mä reagoin ja tunnen.