Mä olen tässä.

En ehkä ole ennen ollut näin kamalassa tilanteessa ja tuntenut itseäni näin avuttomaksi kun rakkaalta ihmiseltä menehtyy hänelle rakas ihminen.. En kyllä todellakaan aio vetäytyä sivuunkaan, mutta en olla liian lähelläkään ja tarjoomassa tukea, apua ja olkapäätä alvariinsa. Kuitenkin niin että hän tietää että mä olen tässä, en ole jättämässä nyt enkä jatkossakaan. Että olen vähän matkan päässä ja tavoitettavissa.
En tiedä varmaksi mitä universumi tässä yrittää, varmaan todella katsoa että mitä minä kestän ja miten, lähentääkö tämä meitä....mitä ikinä se onkaan, tässä punnitaan paljon, niin paljon asioita. Molemmin puolin. Kestääkö rakkaus kaiken tämän maan päällisen helvetin keskellä, mikä nyt vallitsee.
Jokin tarkoitus oltava sillä että asiat on menny tässä järjestyksessä, näin ikäviä asioita.
Ainakin tämä ihminen tietää kuinka rakas ja tärkeä hän on mulle ja tulen toivottamaan joka ilta hyvää yötä ja voimia, jaksamista.. Ja mä tiedän, että me nähdään kun hän jaksaa tai pystyy siihen <3

Kun saat toisen mahdollisuuden, tartu siihen.

On mielenkiintoista huomata että miten mä toimin "kriisitilanteessa". En tiiä miks lainausmerkit koska jos joku iso asia on mulle hetkellinen kriisi niin se on, eikä vaan mukamas, lainausmerkeissä.

Kuulen jotain mikä on kaataa mun pienen maailmani, jokin minkä voisi ehkä vielä kuitenkin korjata.
Mä lamaannun, oon sekasin, en ymmärrä....sitä tilaa on tosi vaikea selittää. Tulee romahdus, itkuu, toimintakyky menee, ei pysty nukkuu, ei tunne nälkää. Epätoivo ja lannistuminen, sitten taas voimien löytyminen, jostain, en tiedä mistä, uus epätoivo, taas voimien löytyminen, ratkaisujen etsiminen, kompromissien etsiminen ja taas epätoivo, uus voimien löytyminen ja ajatus että "jumalauta mä en luovuta!"
Tässä kun on jutellu kaverin kanssa mun tämän hetkisestä tilanteesta, niin mä kuulemma olen kärsivällinen, jaksan odottaa ja toivoa että kaikki kääntyy hyväks. Mä en oikeasti edes ole yhtään kärsivällinen, ajan ihmiset pois kun en osaa antaa olla ja se on kamalaa... =(
Tää mun tän hetken asia on jotain niin tunteisiin käyvää, että mitä enemmän yritän olla sitä ajattelematta, sitä pahempana se iskee kun loppuu tekeminen. Hetken on kaikki ok ja sitten muistaa taas karun totuuden ja sen että roikunko jossain mahdollisuudessa turhaan vai onko tää vaan se hetki kun kaikelle on annettava vaan tilaa ja aikaa...katsoa mitä käy ja todeta sitten että "kaikki hyvin, eteenpäin vaan" tai sitten että "tästä nyt ei tullut mitään, mutta toivottavasti edes opin tästä jotakin".

Huomaan muuttuneeni aika paljon siinä, että en tee itse hätäpäissäni jotakin päätöstä, tai saata enää jotain asiaa loppuun, vaan oon alkanu oppia antamaan aikaa, kypsyy asian itsekseen tai jos siihen tarvitaan joku muukin ihminen, niin antaa hänelle aikaa..

Mä olen ylpeä itsestäni että mä oon tän kyseisen asian pystyny hoitaa näinkin hienosti, aina ei oo ollu asioiden handlaaminen tällä tolalla. Eli pitkä matka on menty sen suhteen, kuinka suhtaudun kriiseihin. Ja jo tämänkin kriisin aikana oon huomannu muutosta. Itsessäni, siitä miten mä elän sen mukana, ikään kuin tekemättä itse mitään. Mä en tiedä pitäisikö tehdä, mutta niin raastavia aikoja kun mä nyt just elänkin, niin mä en vaan voi tehdä tälle mitään. Jokin mun sydämessä sanoo että "älä irroita". Järkikin sanoo jopa että "ihan rauhassa nyt".. että kaikkea ei olla heitetty menemään. Tälle on syynsä. Se ei välttämättä ole se miksikä me sitä luullaan. Tarkasteltava asiaa jostain sellaisesta vinkkelistä, josta harvoin tulee katsottua. Mä kyllä katson monesti asiat hyvinkin monesta vinkkelistä yleensäkin, mutta en mä siitä oo kertomusta tehny, en oo kai osannu, eikä oo ollu niin sellaista asiaa, josta olisin pystynytkään kirjottaa.
Tiedän kyllä miten toimin kriiseissä mutta nyt just mulle tuli tarvi koota se tähän, tai muualle mutta tämä on hyvä. Siltäkin varalta, että jos joku vaikka samaistuis tai löytäs jotain johonkin omaan juttuun...sehän olisi tosi hienoa jos pystyn etäältä auttamaan jotakin ihmistä.

Mutta mitä jos mun jokin kriisi on niin kamala, että mä luulisin että mun tunne-elämä heilahtaisikin jotenkin niin, miten se ei oikeasti edes ole, että koko pakka levahtaa sikin sokin.. Mä tiedän mitä koitan sanoa mutta en pysty..

Mä en muista millon oisin näin paljon kirjottanu ja näinki viisaasti (omasta mielestä ainaki) mutta tässä tää nyt on ja se helpotti mua ihan helvetisti.

Se mikä ei tapa, se vahvistaa, opettaa ja antaa uusia näkökulmia ja kykyä kohdata uusi kriisi paremmin.

Mä en oo vahva, mutta kyllä minusta sisuakin löytyy, kaiken herkkyyden keskeltä..
Enkä mä halua olla sellainen joka menee aivan sekaisin kriisistä, omista negatiivisista tunteista ja saa asiat pahempaan jamaan. Mun on pakko osittain kiittää siitä mun lääkitystäkin ja mun on se muistettava ottaa joka aamu. Mutta en voi vähätellä omaakin osuutta siihen että alan oppia kohtaamaan asiat eri tavalla kun ennen, pelkkä lääke ei auta tekemään näin isoja muutoksia, se mitä mä olin vaikka parikin vuotta sitten vasta.
Hyvä minä! Ja kiitos te ihanat jotka ootte tukenu mua <3

Mä oon onnellinen siitä että mulla on ollu turvallista näyttää mun haavat tässä suhteessa vaikka mä oon sitä pelännytkin. Mutta mä luotan koko ajan enemmän ja uskon että minussa on niin paljon jotain mitä monikaan ei huomaa, halua huomata tai se on jotain mikä on jollekkin liikaa, liian vähän..whatever! Mä oon nyt tässä. Mulla on kaikki mitä mä tarvitsen, sitä mitä ei ole, sitä en tarvitse. Eteenpäin mennään ja paljosta on nyt jo selvitty, sellasista asioista joiden jälkeen ei voi enää pahempaa tulla. Nyt ollaan irti, heittäytyy johonki jossa leijuu arjen pilvilinnoissa arkisesti, turvallisesti, kodissa jossa on lämpöä ja rakkautta, elukoita ja teini niiden keskellä.

Tätä matkaa edelleen..

Tämä mun itseni opiskelu, opettelu, tunteminen ja oleminen ei lopu koskaan, mä silti olen joka hetki viisaampi, en välttämättä fiksumpi mutta viisaampi sen suhteen että mä tunnistan itsessäni haitallisia asioita. On taas niin hurkasti asiaa ja tapahtunu että koitan koota tästä järkevän oloisen tekstin, toistoahan tämä alkaa olla mutta aina sieltä jostain löytyy jotain mitä minä itse opin.
Jos yritän vaikka lokeroiden eritellä näitä juttuja.

Hylkääminen
Mä koen hylkäämisenä sen että mun viesteihin tai puheluihin ei vastata. Esimerkki: mä mokaan, en maailmaa kaatavasti mutta kuitenkin, en saa kontakstia, yhteyttä, koitan saada selville että vieläkö kelpaan, edes pieni merkki, "älä huoli, kaikki ok, jutellaan myöhemmin".
Että koen että mun mokani ei ollut niin iso että mut täytyisi unohtaa kokonaan.

"Älä ota yhteyttä"
Ja kun en saa yhteyttä, alkaa pommitus. Mitä enemmän ajattelen että älä tee näin, älä ota yhteyttä, niin sitä vaikeempaa se mulle on. Ei siks että mä nyt vaan haluun olla vittumainen häirikkö, vaan siks, koska mä olen niin epätoivoinen ja hädissäni. Sitä on todella vaikea katkaista. Joku saatanan nerohan voisi sanoa että "no, et vaan tee niin". Ihanko tosi?!?!?! Sinäkö todella kuvittelet että minä en niin tekisi jos se mulle noin helppoa olisi? =D
Kaikki mikä ruokkii mun epävarmuutta, epätoivoa ja paniikkia, on vain hallaa minulle, sekä toiselle. Siksi, jos sulla on kumppani joka on tällainen, kuin minä, niin anna edes merkki että "välitän susta, täällä olen mutta nyt en kykene kommunikointiin".

En mä osaa järkevästi ilman aasinsiltoja lokeroimaan näitä tän enempää ku kaikki liittyy kaikkeen.

Kun on sitten saanut yhteyden, alkaa raivokas avautuminen, asiat vaan käytävä läpi vaikka kuinka ahistas. Se loppuu.

Ja kun sä annat tukes, rakkautes ja ymmärrykses, sä saat sun kumppanin luottamuksen, et salaile asioita, olet avoin. Äläkä jumalauta ruoki kenenkään mustasukkaisuutta.
Mitä avoimempi olet, sitä paremmin suhun luotetaan ja sitä ihanemman kumppanin sä saat. Ymmärrä myös se että sä et voi pelkästään pelastaa mustasukkaisuuden kourissa pyörivää ihmistä, mutta sä voit myös vaikuttaa siihen omalla toiminnallasi.

Mun ajatus jo rakoilee niin paljon että en saa enää kirjotettuu mutta sain kirjotettuu tän verran. Jatkan jos jatkan.

Adhd-lääkitys ja parisuhteet

Nyt kun on syöny adhd-lääkettä kuukauden päivät, niin sitä huomaa että kuinka paljon lunkimmin asioihin suhtautuu, ei se pelkkä lääkityskään vaan se että piti oikeasti käydä myös paskoissa suhteissa jotta oppi jotain, tää lääke vaan tukee mun arkea, ihan muutenkin kun vain suhteissa olemista.
Mä arvostan itseäni järkyttävän paljon verrattuna vaikka parin vuoden takaiseen minään.
Mä olen oikeasti ihana nainen. Mä voin sanoa että olin aiemminkin, mutta se oli erilaista, sitä on oikeasti tosi vaikea selittää kun en löydä sille järkevää sanaa, reagoin negaan nopeemmin ja nollasta sataan. Se on ehkä se oikea lause kuvailemaan sitä. Joo. Kyllä.
Mä olen sanonut että tulet tai menet, se miten minä siihen reagoin, on mun tunne ja mun ongelma. Niiin...me jokainen ollaan vastuussa omista tunteistamme. Minua ei tarvitse yrittää miellyttää jotta en suuttuisi, reagoisi ikävällä tavalla...minua loukkaa se enemmän kuin se että toinen tekee oikeasti kuten haluaa, kunnioittaen tietyissä rajoissa minuakin. Tietysti.
Mä ymmärrän että mä olen reagoinut asioihin hurjasti, mutta minä ymmärrän myös sen että kyllä minua on lietsottukin aika paljon kun on ollu kiva kattoo kun mä otan kierroksia. Mun mielestä tuollainen lietsominen on sairaampaa kuin minun impulsiivisuushäiriö. Kuinka joku voi nauttia toisen ärsyttämisestä niin paljon? Minä en ymmärrä. En, jumalauta, mitenkään päin, vaikka koitan asiaa kattoo eri vinkkeleistä.
Ja se että mä oon tullu tän lääkkeen myötä vieläkin ihanemmaksi ihmiseksi, ei tarkoita sitä että minua voi silti yrittää ärsyttää tahallaan vielä.
Mulla on tällä hetkellä aivan huippu ihminen rinnalla, osaa lukea mua, ei käytä mun heikkouksia edukseen, ärsyttääkseen tms. Kunnioittaa mua ja sopivasti itseään.
Tottahan se on että aiemmat on olleet vääriä.
Kaikella on paikkansa ja aikansa . Jokaisella mun eksällä, nykyisellä ja kaikilla tapahtumilla ja asioilla.
Mä aloin muuttua ja kasvaa ihmisenä jossain tuossa kaksi ja puoli vuotta sitten. Kun ymmärsin että missä teen väärin, mutta kun yritin, yritin oikeasti tosi kovasti mutta en löytänyt keinoja tiettyihin juttuihin ja nyt kun on tässä, niin mä olen aika hitsin onnellinen ja minä toivon, tiedän....näen että onhan tuo puoliskoki ihan onnellinen mun kanssa.. =)
Avoimuus ja puhuminen. Se,että saa toiseen katsekontaktin <3

En nyt tahtoisi valittaa...

...mutta, nyt valitan.
Kun on päiviä jolloin ei jaksas sitte millään näitä fyysisiä vaivoja. Refluksin kanssa kun alko oppii elämään, tuli liitännäisenä suoliston ongelmat, mitä veikkaatte miltä tuntuu kun kaikki mikä tulee ulos peräpäästä, tulee varpusparven lailla, suolisto rymisee ja kolisee ja rämisee, mahaa kouristelee, lämpöilee ja väsyttää. Nyt kun kirjotan, muhun ei koske, sirdalud otettu ja kohta sipasen voltarenia niskaan ja lapaan.
Mä tartten mun kipulääkkeeni aika ajoin, mä tartten mun refluksilääkkeet, mun suolisto ei kauheesti tykkää lääkkeistä. Tää vie mun voimia, mielenkiintoa asioihin ja mä oon jo alkanu pelätä lähtee mihinkään. Rauma - Helsinki reissulla tais olla ensimmäinen pahin ja kriittisin tilanne ja ehdin kuin ehdinkin ABC:lle. Onhan se tosi hauskaa lukee paskasta juttuja ku kaverilla saattaa tulla ripskat housuun jos ei satu olemaan vessaa hollilla mutta näin tää on, alkanu jo vuosien aikana. Mietittävä mitä suuhunsa pistää ja milloin. Kahvia oon juonu satunnaisesti ja nyt vaihdoin vihreään teehen,
Mä en tiedä ihan oikeasti kuinka mä meinaan selvitä pelkällä lujalla sisulla koulusta, mun on joka aamu taisteluu että saan ees henkisiä voimia lähettyy. Mulla on nyt tässä nepsyvalmennusta, dkt:ta, omat vaivani ja musta vaan tuntuu että kyllä mä pystyn ja kykenen ja voin ja tää on vaan nyt joku mun laiska kausi mutta mä tiiän senkin että kohta tää kaikki levahtaa jos en itelleni anna vähän armoa. Tän kanssa mä taistelen koko ajan, joka päivä. Yks lupaavalta vaikuttanut ja sitten kuitenkin päättynyt suhde ei mua kaada enää, ei ehditty niin pitkällekkään, mä tiedän että ei ollu nyt sen aika, ehkä just siks että mä saan noi terapiat alotettuu ja muuta..
Mutta hei, kaikki on järjestyny ja tulee järjestyy.
Muistutan itteeni armollisuudesta taas itseäni kohtaan.. <3