Vuohenjuustopastaa ja lenssua

Viikon ollu kauheessa lenssussa. Tai no, välillä on ollu tosi hyvä olo ja välillä sitten ihan hirvee olo.
Heräsin ja aattelin että onpas hyvä olo, pelailin ja skarppasin ja aloin tiskaamaan, jok vähän jäi vaiheeseen kun samalla kokkasin vuohenjuustopastaa, jonka sain tehtyä valmiiks kun tuli ihan hirvee olo taas, huono olo ja huippaus, kylmänhiki ja ei ku lasillinen kylmää vettä ja sänkyyn =/
On tää syöminenki ollu aika heikkoo viime keskiviikosta - torstaista asti. Tulee niin huono olo kun alkaa syömään että ei voi syödä. Yöllä mittasin et onko kuumetta, no, ei ainakaan kuumetta kun mittari näytti 35,8 ja yöllä se vasta olot olikii. Hyi =(
Vai pitäskö tehdä raskaustesti. Mutta en tiedä, lenssun alkamisesta pari päivää, niin alkoi tää pahoinvointi. Joten. Ei tällä ole mitää tekemistä sen kanssa että voisin olla raskaana.
Meen maistaa kohta sitä pastaa. Toivottavasti tuli hyvää.

Todella ahdistava olo, kauhee ressi tuntus helpottavan, reissuun lähtö huomenna. Helsinkiin serkulle, lauantaina toisen serkun tytön 18v. synttäreille, sieltä skattalle ja paattiin. Ollu jännitystä, muksun kanssa ekaa kertaa noin pitkälle matkalle. Hki - Sto - Hki. Maanantaina vasta paluu Kuopioon illalla ja tytöllä maanantai koulusta vapaa.

Nyt on kirjottamisen paikka

Mua ihmetyttää suurin osa ihmisistä, niiden ajatukset ja tapa ajatella ja tekemiset. Ja se että mä en enää tiedä keihin ihmisiin mä luotan. Ihmiset joihin oon luottanu, nii mä en enää luotakkaan niihin, siihen on tavallaan syynsä, mutta puoliks ei..
Kapea alainen ajattelu on ehkä pahinta, sellainen asia  mikä saa mut hermostuu. On mullakin oma tapani ajatella asioita ja asioista ja oma tapa kirjottaa mutta jos nyt puhutaan siitä miten minä koen. Mun häseltäminen on mulle toisinaan ok, mä ymmärrän (ja välillä en) että mikä saa mut häseltää, mutta toisten ihmisten sekoilu ottaa aivoon, yksinkertasissa asioissa ja koitappa olla repimättä peliverkkareita kun samalla yrität selittää jotain asiaa. Tai jos joku ei tajua ilmeisiä vihjeitä tai asioita mitä on nenän edessä. Ehkä se voi olla niin että kun joku on niin samanlainen kun minä niin mua ärsyttää se? En mä tiedä. Nyt mulla katkes se ajatuskin jo ku kävin veispuukkii lukemassa....

Sossut on saatanasta!

On mielestäni epäreilua että tämä asunto jonka sossun avutuksella saimme, niin sossu onkin nyt sitä sitä mieltä että jos aion asua tässä, en saa sossusta rahallista tukea, vaan minun on muutettava 9-vuotiaan tytön kanssa asuntoon jossa on vuokra max. 600 euroa, asunto pitäisi olla kuitenkin hyvässä kunnossa, lämmin talvellakin (tämä ei kyllä ole) ja ehdottomasti kolmio. Murrosikää lähestyvä tyttö tarvitsee oman huoneen ja kyllä minäkin tarvitsen. En enää aio tehdä outoja järjestelyjä ja nukkua olohuoneessa ja vaikka olisikin pieni kolmio, niin kai neliöitä pitäs olla inhimillisesti.. Tää kämppä on ihana, iso, kylppäri ja wc erikseen, lasitettu parveke, mutta vuokra kallis ja joka vuosi vaan nousee ja nousee, mutta mitään muuta ei tapahdu, tulis ees hissi tuohon rappujen väliin, mutta tää sossun toiminta.. Eikö se ole vähän perseestä?!

Sinä et tiedä kuka minulle on hyvää seuraa. Sinä et voi minua omistaa, määräillä tai päästä manipuloimaan minua. Älä yritä hallita minua. Se ei ole välittämistä. En ole niin sokea kuin kuvittelet.

Miksi pitäisi olla väleissä, yhteyksissä ja tekemisissä ahdistusta tuottavan ihmisen kanssa vain siksi että sen kanssa on sukulainen, kuten äiti, isä, sisko, veli, täti, setä, serkku jne.? Jos kaikki asiat mitä teet, on kyseisen henkilön mielestä väärin, moraalisesti kyseenalaista, tai ei vain vastaa juuri hänen näkemyksiään tai ei ymmärrä sun kantaasi/pointtia asioihin ja aina tulee moittimista, haukkuja, kyseenalaistamista ja ikävää ilmpaiiriä niin eikös silloin olisi helpompi olla olematta yhteyksissä sellaisen tyypin kanssa..
Tilanne on hankala, koska kyseessä on periaatteessa rakas ja läheinen ihminen, mutta onko rakkaiden ja lähimpien ihmisten tarkoitus tuottaa aina vaan pahaa mieltä, tavalla tai toisella. Kritiikin antaminen on varmaan ihan ok, mutta miksi se ei voi olla rakentavaa? Mieluummin itse olisin kuuntelematta yhtään mitään sontaa, ja ei, kyse ei oo siitä etä en sietäisi kritiikkiä, minä vaan en siedä tapaa, jolla sitä saan. Enkä tarvitse ohjeita ja kritiikkiä sellaisista asioista, joita en suostu muuttamaan, asioita jotka liittyy minun tai perheeni tapaan elää ja olla. Kuinka moni ylipäätään ymmärtää millaista on huolehtia yksin, ainoana aikuisena lapsesta/lapsista? Plus siihen muuta mahdolliset omat henkilökohtaiset huolet? Yksinhuoltajilta vaaditaan enemmän kuin ydinperheiden vanhemmilta, heitä on kaksi. Lapsella on on molemmat vanhemmat, tietyissä asioissa lapsi kääntyy joko isän tai äidin puoleen, yhden vanhemman perheissä se on aina se yksi. Minä olen selvinnyt hyvin ja välillä huonommin, mutta selvinnyt kuitenkin. On mua autettu paljon, mutta toinen on se että pitäs olla jossain kiitollisuuden velassa ja käyttäytyä niin ku kulissit vaatii, siksi koska sua nyt on autettu niin paljon. Marttyyrius...."me on tehty niin paljon sinun eteen ja sinä et osaa olla normaali".Tms. Ei minun, tai muunkaan kuulu elää tavalla mikä olisi muiden mielestä ihanteellisin ja paras tapa elää, vain siksi että on saanut apua vastaan, jopa pyytämättäkin. Minä pyydän apua jos tarvitsen, mutta tiedän myös keiltä sitä pyydän ja keiltä en. Sitä sopii miettiä miksi. Ja miksi olla rehellinen, koska se mitä teet, on tehty väärin. Aina jonkun mielestä..

Irrallaan...

Mä oon jotenki ihan irrallaan.....mä en tajuu oloa.. Jotenki tosi haavoittuvainen fiilis. Tuntuu et pidettävä joku helvetin korkee ja paksu muuri edessä. Mihinkään en osaa tarttua, mihinkään en pysty tai uskalla tarttua. Mihinkään en usko ja mitään en usko. En tiiä mitä on edessä. Haluan tavallaan tietää mitä edessä on. Oikeastaan en. Ajatuksia miten pitää lankoja ja ihmis-suhteita käsissä niin että kukaan ei ainakaan vihaisi. Tai ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mihin pyrin. Saisin pidettyä esimerkiksi erään lähellä. Mutta mitä lähemmäksi haluan, sitä kauemmaksi joudun. En saa ihmistä haluamaan minua itsensä lähelle. En saa juuri sitä ihmistä luottamaan minuun. Vaikka minä en ole hänelle mitään tehnytkään että se luottamus olisi mennyt. En minä. Ne muut. Vai kuunteliko hän vain sydäntään vai keksi järkisyitä pysyä minusta kaukana tunnetasolla. Platonista vain. Mikä mulle riittää, mihin tyydyn. Suostunko katsomaan vierestä ystävänä sen ihmisen onnea jonka kanssa minä halusin onnen jakaa. Kun minä en ollutkaan sitä mitä hän halusi, tarvitsi, tai mitä minä en ollutkan tai ole. Miksi minä en kelpaa kenellekkään? Miksi minä haluan parisuhteen? Tarvitsenko? Jos minut on luotu olemaan yksin? Jos minä vaan unohtaisin että haluan elämääni toisen ihmisen, aikuisen, jakamaan arkea, onnea, iloja, suruja.. Jos se vain on niin että mun kuuluukin viettää railakkaita lapsivapaita sinkkuna. En vain ymmärrä mikä pointti siinä on. En halua sinkkuna istua kotonakaan lapsivapaina viikonloppuina tai muina lapsivapaina hetkinä. Koska nämä on valintoja. Mutta ei sekään mitään elämää ole että kaikki arkipäivät, viikot istun kotona ja sen lisäks silloinkin kun olisi mahdollisuus liikkua kavereiden kanssa tai yksinkin pitkin suomee ja elellä rennosti, kuitenki takaraivossa se ajatus että löytäisin joskus jotain elämääkin suurempaa.