Yöllinen tervehdys..

Todella mahtavaa kun kello on jo neljä ja minua ei edes väsytä.
Keksin kyllä tekemistä eli kuten näkyy, muokkasin vähän profiilia yksinkertaisemman ja omaan silmään miellyttävämmän näköseks ja johan minä illalla olkkariakin pistin uusiks kun Elvis lähti uuteen kotiin Nikolle ja Siirille. Nään Elvistä kyllä ja hyvään kotiin meni.

Kipuja ollu. Ja jouduin jättää tekemättä pari työkeikkaa. En haluu olla töissä niin että yht'äkkiä sattuu ja sitten minusta ei ole hyötyä. Kun eri tekemiset koskee eri tavalla. Vaikka kotona pystyn tekemään asioita, niin se on eri asia töissä, kotona voin pitää taukoa niin pitkään kun haluan ja siltä tuntuu.

Mutta kai mun oikeesti pitää ruveta nukkumaan. Yrittää.

Äitiydestä

Mä tiiän että mä en oo kovin äidillinen äiti. Mä tiesin sen jo vuosia ennen lasta, eikä mun ajatusmaailmaan mahtunut että joskus haluaisin lapsen, tavallaan inhosin lapsia joskus murrosiässä. Mä en tiiä johtuko se siitä että sillon mulle synty serkkuja ku sieniä sateella ja pieniä vauvoja ja pieniä lapsia pyöri paljon lähipiirissä. En osaa sanoa mutta tyttö syntyi samana vuonna kun valmistuin amiskasta ja sitä ennen olin saanut keskenmenojakin.
Tyttö syntyi ja se oli elämäni hirvittävintä ja onnellisinta aikaa. Mä valvoin yöt ja kuljeskelin kilometri tolkulla lapsi sylissä ympäri kämppää. Lapsen isän piti antaa nukkua kun aamulla sillä oli töihin meno. Jossain vauvan 2 kuukauden iän tietämillä mulla tulehtui hammas ja en nukkunut sitäkään vähää mitä olin nukkunut ja jossain vaiheessa ajattelin etten rupea nukkumaan kun vauva herää kohta kuitenkin. Silti nukahtelin istualteen, välillä pitelin jääpälapussia ja ties mitä pakasteita poskessa. Kipu oli jäätävä ja yritä siinä rauhotella vauvaa samalla. Mä olin niiiiiin loppu, puhki, väsynyt ja kaikkeni antanut että olin onnellinen kun antibioottien takia mulla loppu maidon tulo eikä tarvinnut enää siihen päälle vielä imettää. Se oli mun mielestä myöskin helvetin epämukavaa, se teki mulle ahdistuneen olon. Sitten me muutettiin. Se tapahtui vasten mun tahtoani. Pieneen asuntoon, sellaseen paikkaan josta mun oli vaikea liikkua ihmisten ilmoille ja jossa en muutenkaan juurikaan halunnut asua. Sitten muutin tyttären kanssa kahdestaan taas ihmisten ilmoille, mä olin koulutuksessa ja tyttö hoidossa ja välillä isällään. Sitten oli sekavaa aikaa, jossai välissä muutto ja uusi suhde joka oli helvettiä loppu aikoina ja keskivaikean masennuksen diagnoosi. Ihmettelen suuresti kun ekan kerran kävin puhumassa ahdistuksesta ja mut ohjattiin kpk:lle niin tää hoitaja oli koko ajan todella ylimielisen oloinen ja sanoi lopuks että ota yhteyttä taas omalääkäriin jos tuntuu että ahdistaa. En ottanut yhteyttä mutta netissä juttelin jonkun psykologin kanssa ja pari kertaa muistaakseni näinkin jonkun neuvolan kautta saamani tukihenkilön kanssa ja kävi meillä kotona.. Todella sekavia aikoja joista en muista oikein mitään ja joita vaan yht'äkkiä tulee mieleen ja ei oikeen ees tiiä mitä tapahtui milloinkin.
Mutta nyt ollaan tässä. Vuosi on 2013 ja ens kuussa tyttö täyttää 9 vuotta. Välillä en tiiä miten on pärjätty mutta kyllä me on pärjätty, jos ei aina niin loistavasti niin kuitenkin aina jotenkin.
Käärmeet rapistelee terroissa ja huomenna ruokin ne. Keskiviikkona tulee hypo motley naaras Helga ja näillä näkymin Elvis lähtee pari viikon päästä tutulle.

Nyt kaipais seesteistä elämää. Niin seesteistä kun se minulla voi olla. Koska vaikka mun mieli on nyt rauhallinen, niin se ei tarkoita sitä että huomenna räiskähtelisin, hyvässä mielessä.
Miten näin rauhallinen ihminen voi ollakkin niin impulsiivinen ja pää täynnä koko ajan jotain ajatusta ja joka asiaan pitäs olla kommentoimassa, rakastan nykyään rönsyileviä ja henkeviä keskusteluja ja pohtia ääneen asioita. Ja herättää keskustelua ja turhaudun kun kukaan ei halua keskustella. Jos kukaan ei halua.

Kämpässä putket on ihan varmasti jäässä, peiton alle -->

Ei ois vara rakastuu mutta myöhästä alkaa olla..
Ei mee pois mielestä, ei sitte millään..
Hajoon tähän fiilikseen.
Välitän saatanasti ja tykkään helvetisti.
Tää vaan ei oo niin yksinkertasta.
Mä haluun sen miehen! <3

Ärsyttääääää!!!!!

Vituttaa!! Ottaa kupolista, ärsyttää!!
Vituttaa kun jotkut ihmiset eivät näe omaa napaansa pidemmälle. Mua vituttaa ihmiset joilla on niin vankat periaatteet että niiden takia unohdetaan "ystävän?" hätä. Onneks mun tilanteen pelasti eräs auttavainen tyyppi.
Mutta sen aiemman tyypin periaatteellisuus vitutti mua niin paljon että poistin tän tyypin mun fb kavereista.. Se että tyypillä oli mahdollisuus auttaa mua niin ei, kun hänellä on periaatte. Tosi hieno periaate. Työntäkööt sen hanuriinsa ja toivottavasti joutuu joskus yhtä paskaan tilanteeseen kun minä. En todellakaan ole sillon minä jeesimässä.
Muutenkin tosi hyvin erottunu jyvät akanoista tämän sairasloman aikana.

No, ois mulla hyviäkin uutisia....vai miten sen nyt ottaa..

Polyamoriasta mietteitä (+ kontrolli ortopedillä)

Luin hetki sitten HS:n nettisivulta jutun jossa Juuso Kekkosen tyttöystävästä tulikin poikaystävä. Siis mun mielestä on hienoa että ihmiset uskaltaa puhua julkisesti näistä asioista. No, eletäänhän me vuotta 2013 mutta silti kaikki tuollainen "outous" on vielä aihe josta on hankala puhua. Tai jos puhutaan niin negatiiviseen sävyyn junttiporukoissa (hups, sohaisinko ampiaispesää..)
Mä joskus pienesti pohdin polyamoriaa joskus viime vuonna tässä mun blogissa. Kun ihminen kasvaa 1,5 vuodessa niin ajatukset alkaa muuttua. Ehkä voisin sittenkin alkaa polyamoriseen suhteeseen. En tiedä millä vakavuudella ja minkälainen suhde mulla voisi olla esim. yhteen naiseen ja yhteen mieheen ja minkälainen meidän kaikkien keskinäinen suhde olis.. Oisko se vähän niin kun kaveriporukka.. Haluaisiko nämä kaksi muuta tuntea toisensa.. Nää on retorisia kysymyksiä, siks niissä ei oo kysymysmerkkiä perässä.
Mä itseasiassa tiedän muutaman ihmisen jotka mahdolliesti voisivat ryhtyy tämmöiseen.
Ja voisinkohan loppujen lopuksi itsekkään....vai mietinkö tässä saikutellessa ja läheisyyden kaipuisena ihan höpöjä, että oonko oikeesti muuttumassa asian suhteen niin paljon myönteisempään suuntaan omalta osaltani, siis ajatukset, vai missä mennään.. Hmmmm... ainakin näitä on hyvä pohtia nyt kun aikaa on. Mutta jos alan parisuhteeseen, yhden kanssa, niin voihan se olla että mun mieli on taas muuttunut, ehkä sillon miettii sitä et joutuu ns. jakamaan rakkaansa jonkun muun kanssa. Koska jos itse haluan kokeilla polyamoriaa niin että mulla olis useampi seurustelukumppani, niin sama ilo täytyisi saada toisenkin ja kolmannenkin kokea. Ei sellainen kaikille sovi. Mutta homouteen mulla ei oo nyt sanottavaa. Mulla on muutamia kavereita jotka on homoja ja lesboja ja bissejä. Enkä halua seksuaalisista suuntautumisista muutenkaan tehdä numeroa.

No, se siitä.

Tänään oli kontrolli. Röntgen ja poliklinikka-aika. Ensin oli kiire röntgeniin, sitten oottelin yli tunnin lääkärin aikaa. Jes. Onneks on nyt whatsapp ja sanajahti puhelimessa ja kävin kahviossa syömässä croissantin ja join kylmän laten. Siis latte.. =D njoooo... Sitte pääsin iskän kyydillä kotiin ja kaveri ootteli alaovella. Vaihto käärmeille vedet kun en saa nuita kansia nostella. Sitten suunniteltiin ens kuun lopulle risteilyä. Ilta menny aika kivasti.. Mutta nyt alkaa sattua.. Laitan lapsen unille ja itsekkin heittäydyn vaakatasoon.

Korvauksia ja vihamielisyyttä

Jos viimesimmän bloggauksen olis lukenut, se olis kuulostanu monotoniselta purkatumisena sen hetkisestä olosta. Olin turta. En koko toipumisaikana oo itkeny niin paljon kun eilen, oikeen purskahtelin kyyneleitä. Olin vihainen. Vihainen. Surullinen? En tiedä, päällimmäinen tunne on ollut viimeiset kaksi päivää V I H A. Ei pitäisi vihata koska se vie energiaa, mutta en vain mahda sille mitään, se kuuluu tähän toipumisen henkiseen osaan. Turhautuminen. Suollan vaan sanoja ja tekstiä ja en välitä ottaako niistä tolkkua. MUN fiiliksiä. MUN päästä. 

Mä haen nyt kuitenkin enemmän korvauksia kuin pelkän sairaalamaksun. Sain tililleni jo puolet siitä summasta kun ensin olin sitä mieltä että pelkkä sairaalalaskun summa riittää. Mutta sain tästä niin paljon haittaa ja kipuja ja kuluja ja menetyksiä että en vaan nyt voi antaa asian olla ja painaa villaisella. Kyse on MINUSTA, MINUN TERVEYDESTÄ. Huomenna soitan oikeusaputoimistoon ja kysyn apua että miten menetellään. Prosessi tulee olemaan pitkä. Siitä ei ole epäilystä mutta saanpahan asian hoidettua virallisesti. Eikä tässä edes voi olla mitään epäselvää. Mulla murtu nikama kun koiran flexi oli liian pitkällä ja juostessaan kaato minut. Koira kaato. 

Mä näin viime yönä unta että olin auto-onnettomuudessa. Mä oon juoksennellut mun unissa ja oon tehny kaikkee mitä en nyt voi tehdä. Reissu-unia on ollut kauheasti. 

Ja aina mun huonoimmat päivät sattuu niille päiville kun olisi eniten tekemistä kotona. Sillon kun ei koske nii mä en sillon taas viihdy kotona kun saan täällä niin paljon muutenkin olla. Joudun olemaan. 

Kontrolli on 29. päivä.

Mietin että kun olen niin monessa liemessä uitettu että otan tatskan, yhden tekstin englanniks. En kerro sitä vielä että mikä. 

Nyt en jaksa.

Kipua ja pelkoa.

Tämä on niitä päiviä kun sattuu taas sieluun asti. Enkä mä tiedä kumpi on pahempaa: fyysinen vai henkinen kipu. Mä olin tapaturmassa jossa mulla meni lannerangan ensimmäinen nikama. Se murtu. Mua ei meinattu viedä ambulanssilla sairaalaan mutta vei ne hoitsut kuitenkin. Onneksi. Sain 50 kilometrin matkalla kipupumpun ja lisäks annoksia suoraan tippakanyylin kautta. 

Minä vs. iso hihnassa oleva koira. Se oli vahinko. Mutta koiran omistajan syytä kuitenkin. Se koira leikki toisen koiran kanssa, juoksenteli ja onnistui vetämään minulta jalat alta. Kirjaimellisesti. Päivystyksessä odotin, odotin ja odotin. Näin lääkärin joka laitto mut röntgeniin. Todetaan siis murtuma. Ja minä murruin henkisesti. Mua pelotti niin paljon....!!! Varmaan kipulääkkeet herkisti olotilaa lisää. Mut siirrettiin kirran päivystykseen jossa jouduin vielä magneettikuviin. Kyllä, murtuma. Sairaalavaatteet päälle, kipulääkettä lihakseen ja puolet taas kanyylin kautta ja taisin saada suunkin kautta tablettina. Kivut lähti ja päässä heitti ja tuli lämmin. Mukavan oloinen lekuri tai hoitsu kärräs mut osastolle ja jouduin olemaan ravinnotta koska luultiin että menen aamulla leikkaukseen. Näin aamulla ortopedin ja magneettikuvat. Ei leikatakkaan. Saan syödä. Sitten mulle etsitään ekstensiotuki jota lähden testaamaan ja kävelemään fyssari käsipuolessa. Vessaan asti päästiin ja housut sain takasin jalkaan kunnes alko päässä heittää. Hoitaja toi sängyn ja sen että näen sen sängyn päädyn, multa lähtee taju. Havahdun kun kuuluu ääniä ja hoitajia pyörii ympärillä. Mut saadaan sänkyyn siellä vessassa ja taas heittää päässä, wc pyörii ja yrjöt lentää. 

Nyt on menny kolmisen viikkoo, vai onkohan jo neljä. Kahden viikon kohdalla henkinen olo oli niin järkyttävän paska että fyysinen kipu jäi kakkoseks. Se oli pahempaa sillon ainakin. Mulla meni loistava työtilaisuus, viikonloppu Kuninkuusraveilla töissä ois ollu mieletön juttu. RockCockiin oli kerrankin saumaa lähtee monen vuoden jälkeen, en päässy sinnekkään. Nyt oon saanu kuitenkin kelan sairauspäiväraha-asiat kuntoon. 

Tänään oon istunu paljon. Jouduin tiskaa astiat ja laittaa Emmin kanssa pyykkejä. On koskenu tänään aika paljon. Jouduin aamulla jo otaa panacodin ja nyt illalla otin toisen. Tässä on kaikkee muutaki ku pelkkä toipuva selkä. Siitä tuonnempana.