Korvauksia ja vihamielisyyttä

Jos viimesimmän bloggauksen olis lukenut, se olis kuulostanu monotoniselta purkatumisena sen hetkisestä olosta. Olin turta. En koko toipumisaikana oo itkeny niin paljon kun eilen, oikeen purskahtelin kyyneleitä. Olin vihainen. Vihainen. Surullinen? En tiedä, päällimmäinen tunne on ollut viimeiset kaksi päivää V I H A. Ei pitäisi vihata koska se vie energiaa, mutta en vain mahda sille mitään, se kuuluu tähän toipumisen henkiseen osaan. Turhautuminen. Suollan vaan sanoja ja tekstiä ja en välitä ottaako niistä tolkkua. MUN fiiliksiä. MUN päästä. 

Mä haen nyt kuitenkin enemmän korvauksia kuin pelkän sairaalamaksun. Sain tililleni jo puolet siitä summasta kun ensin olin sitä mieltä että pelkkä sairaalalaskun summa riittää. Mutta sain tästä niin paljon haittaa ja kipuja ja kuluja ja menetyksiä että en vaan nyt voi antaa asian olla ja painaa villaisella. Kyse on MINUSTA, MINUN TERVEYDESTÄ. Huomenna soitan oikeusaputoimistoon ja kysyn apua että miten menetellään. Prosessi tulee olemaan pitkä. Siitä ei ole epäilystä mutta saanpahan asian hoidettua virallisesti. Eikä tässä edes voi olla mitään epäselvää. Mulla murtu nikama kun koiran flexi oli liian pitkällä ja juostessaan kaato minut. Koira kaato. 

Mä näin viime yönä unta että olin auto-onnettomuudessa. Mä oon juoksennellut mun unissa ja oon tehny kaikkee mitä en nyt voi tehdä. Reissu-unia on ollut kauheasti. 

Ja aina mun huonoimmat päivät sattuu niille päiville kun olisi eniten tekemistä kotona. Sillon kun ei koske nii mä en sillon taas viihdy kotona kun saan täällä niin paljon muutenkin olla. Joudun olemaan. 

Kontrolli on 29. päivä.

Mietin että kun olen niin monessa liemessä uitettu että otan tatskan, yhden tekstin englanniks. En kerro sitä vielä että mikä. 

Nyt en jaksa.