Hirveesti asiaa ja hirveesti ajatusta ja monesti alottanu, ajatus katkennu ja tallentanu.

Mulle on ollu aivan hirveä kokemus kun oon alaikäisenä ollu töissä jo, en tiedä oonko ollu niin tehokas mutta töitä tehny kuitenkin. (muok. 4.4. ei se ole hirveää että olen alaikäisenä ollut töissä, jatka lukemista niin hiffaat mistä puhun)
Mun työt on ollu aikuisiällä hektisiä ravintola-alan töitä keikkana. 12 tuntia töissä ja koko se aika tekemistä piisannu, skolioosi asetti liikaa esteitä ja viime kesänä mä olin jonkun aikaa verhoomolla, mä en kehannu kertoo monellekaan että millä verhoomolla. Töitä 3 kertaa viikossa, neljä tuntia kerrallaan. Pitkä pätkä etten ees hakenu töitä. Miksi? Siksi koska mun on vaan oikeasti ajateltava että mitä mun selkä kestää, missä mulla oikeasti mielenkiinto pysyy, jonkun mielestä pitäisi hakea aktiivisesti töitä, mennä edes johonkin ja katsella sitten.. minun mielestä erikoista ajattelua.
Ja minäkö muka en ole kokeillut "edes jotakin"? =D
No, enpä sitten jonkun mielestä varmaan =)
Mun on vaikea asennoitua ottamaan rennosti tämän hetkisessä työpaikassa kun aiemmin on pitänyt keskittyä suorittamiseen ja saamaan hyviä tuloksia, hektisyys sopii mulle juu, mutta mä en ole enää niissä töissä. Mä saan pitää huilitaukoo, venytellä selkää, mun ei tartte skarpata mun motivaation ja keskittymisen kanssa tuolla lajittelussa. Mä en muista olla armollinen itelleni. Mun pitää olla.
Mä oon liian kriittinen itseäni kohtaan, mä syyllistän liikaa itseäni, tosin välillä ihan syystäkin, mutta on asioita joita on tapahtunut, asioita joita olen ajautunut tekemään ja mun adhd-tutkimusten myötä mä oon saamassa vinkkejä kuinka toimia, kuinka työstää asioita ja mitä asioita käydä jopa menneisyydestä läpi, kaikki liittyy kaikkeen. Kuka tahansa voi sanoa mitä vaan, mutta mä olen oikeasti kiltti ihminen, mutta onko kukaan kysynyt että miten pitkään mä jaksan olla se kiltti, joka katsoo asioita läpi sormien ja yrittää hyväksyä asioita, koska itsekin kokee olevansa puutteellinen ja vajavainen, niin ei voi muiltakaan vaatia täydellisyyttä.
Ja kyllä minulla on impulssikontrollia vaikka kuulemma ei ole, mun vaan tarttee löytää keinot saada reagoinnin ja toiminnan väliin sopiva rako, laskea sataan, osattava lähteä tilanteesta...mitä näitä keinoja onkaan.
Kun kohtaa ihmisen joka ottaa kierroksia, niin yleensähän sitä pysäyttää tilanteen, kyllä keinoja on, aivan varmasti. Mutta ehkäpä joillain on taipumusta seurata kun toinen niitä kierroksia ottaa, jotta voi itse tehdä jotain toiselle.. tai saada toinen hajoamaan ja antaa auttava kätensä sen jälkeen..
Tai ärsyttää toista, katsoa kun toinen suuttuu ja sanoa että olet hullu, et voi puukottaa ja sanoa että älä vuoda verta. Verrannollisesti se menee näin.

No mutta mulla on menossa nyt adhd-tutkimukset, kriteereitä jo sen verran että riittäisi kuulemma diagnoosiksi, jos oikein ymmärsin toimintaterapeuttia, jonka kanssa myös revittiin muutamia juttuja auki. En halua kenenkään olevan niissä kengissä missä mä oon ollu ja olen edelleenkin, kaikella on joku tarkoitus, kaikella tapahtuneella on seuraukset tähän päivään, jokaisella ihmisellä ollut merkitys mun elämässä, jokaisella ihmisellä joita kohtaan jatkossakin, tulee olemaan tarkoitus mun elämälle. Ja jokaisella tapahtumalla.

Pää taas jo puuroo, pakko lopettaa ja koittaa keskittyy yhteen asiaan kerralla nyt, katson samalla salmis enbuske veitolaa, kirjottelen ihmisten kanssa, kirjotan tätä ja mietin pyykkejä.. puuuh..

Ja loppuun....älkää vihatko, älkää edes arvostelko toisia, ette ikinä tiedä toisten taustoista..

Minä luulin että kukaan ei saa mua tuntemaan niin miten Sinä.
Minä luulin että Sinä olet mun elämäni rakkaus, kihlattuni, avopuolisoni ja koko loppuelämä.
Minä luulin että Sinä et ikinä satuttaisi minua.
Sinä kuitenkin lähdit antaaksesi jollekin muulle tilaisuuden, annoit tilaisuuden minulle.
Sinä opetit minulle paljon. Minä rakastin Sinua valtavan paljon, Sinun paikkaa ei kukaan vie ja tulet pysymään mun mielessä aina. Miksi haluaisin edes unohtaa, mutta mä annan tilaa jollekkin muulle.
Tilaa tulla lähelle, mahdollisuuden itselleni tuntea kovasti jotain uutta kohtaan.
Muista olla onnellinen, minäkin aion olla.
Toteuta sun unelmia sen kanssa joka on Sinulle sopivampi, koska minäkin toteutan unelmia sen kanssa joka on mulle sopivampi.
Mä olen kiitollinen siitä mitä sain Sinulta, paljon sainkin.
Meillä molemmilla on vielä edessä paljon, enemmän kun voidaan edes kuvitella.
Tämä teksti ei ole kirjoitettu vihalla, ikävällä, mutta kunnioituksella ja kiitollisena jopa siitäkin että vedit maton jalkojen alta.
Mun uusin askel on aivan eri suuntaan. Kohti uutta elämää ja rakkautta. Sydän, silmät ja takki auki, katsellen mitä tämä tuo elämääni mutta oon taas niin täynnä rakkautta ja valmis että ei edes riitä sanat.

Kirje Minulle.

Kyllä, Sinä olet oikeudenmukaisuudestasi huolimatta ikäväkin ihminen, puutut asioihin, analysoit ja pohdit paljon ihmisten tarkoitusperiä, koitat saada omaa viestiäsi perille. Yrität myös ymmärtää muita mutta turhaudut kun et ymmärräkkään. Joskus on vain kuitenkin hyvä irroittaa asioista joita ei ymmärrä sitten millään, ja ihmisistäkin.
Sinä olet äärimmäisen lempeä ja ystävällinen niille jotka kohtelevat Sinua hyvin, haluat ihmisten näkevän että et ole paha ihminen vaikka tunteet kuohahteleekin ja impulssit on tähän asti ohjailleet paljon elämääsi ja sanelleet asioiden kulkua. Sinä olet myöskin hieno ihminen kun myönnät virheesi, seisot niiden takana ja pyrit tekemään asioita paremmin jatkossa.
Ei ole Sinun vikasi että reagoit pettymyksiin niin kovasti että ne saavat Sinut suunniltaan, Sinun vain pitää opetella käsittelemään niitä niin ettei ylilyöntejä tulisi.
Sinä osaat rakastaa lujasti, Sinä tunnet kaiken voimakkaasti, eikä se huono asia ole. Minkälaista elämä olisi vähemmän tuntevana tai täysin tunteettomana? Niinpä, ankeaa, tylsää. Et Sinä sellainen edes haluaisi olla. Et Sinä nauti tästäkään Sinusta mikä olet. Pää pystyyn. Sinä voit hioa itsestäsi pahimmat kulmat pois ja minä luotan Sinuun. Jätetään kuitenkin ominaiset piirteet ja se pieni tuittupäisyys jäljelle, jos joku ei Sinua kestä ja siedä, niin se on hänen menetyksensä, ei Sinun.
Sä olet tehnyt ja yrittänyt paljon, olet yrittänyt pitää suhteita kasassa ja pettynyt kun et ole onnistunut. Ei suhteissa olla yksin, täytyy sen toisenkin yrittää pitää suhde kasassa ja se pysyy kun KUMPIKIN sitä haluaa, eikä vain toinen ja yritä yksin turhaan pitää kasassa sellaista mikä toiselle on yhdentekevä.
Sinä tarvitset rinnallesi ihmisen jonka itsetunto kestää Sinun huonon päivän, jopa Sinun kiukuttelut ja tulee ottamaan syliin ja sanoo että "rakas, kaikki hyvin" tai antaa Sinun vain olla, koska Sinä tulet lähelle kun olet saanut itsellesi tilaa rauhoittua. Sinun seuraavan kumppanin tulee oppia lukemaan Sinua, tietää kuinka toimia kanssasi.
Sinä olet myös ystävänä hauska, kuuntelet, autat ongelmien ratkaisussa, tarjoat yöpaikan jos joku tarvitsee. Et kuitenkaan kaikkea siedä ystäviltäkään. Kaikissa suhteissa olet sitä mieltä että totuus voi sattua, mutta valhe/kertomatta jättäminen satuttaa vielä enemmän ja Sinulla on täysi oikeus suuttua jos Sinulle on valehdeltu tai kuulet jonkun asian muuta kautta kuin asianosaiselta itseltään. Eikä kukaan voi silloin sanoa että "siksi en kertonut koska sä reagoit noin", ei kukaan reagoi niin jos asiat puhutaan suoraan ja heti.
Rakasta itseäsi tuollaisena kuin olet, anna jonkun vielä tulla lähelle niin uskallat rakastaa. Älä pelkää.
Tiedän että Sinun on vaikea irroittaa joskus niistä jotka oli Sulle tärkeitä jossakin vaiheessa elämää, tiedät että käyttäydyt turhautuessasi rumasti, tiedät myös että yrität aina kaikkesi ja haluat katsoa kaikki kortit, useampaankin kertaan, ihan varuilta, mutta hei, sellainen sä olet.
Älä soimaa itseäsi liikaa virheistäsi, olet arvokas ja tärkeä silti. Asioita ei aa tekemättömäksi ja olet niin vahva että et jää rypemään niihin ikuisiks ajoiks, eikä tarvitsekaan. Sitä paitsi kaikki tekee joskus isojakin virheitä ja ihmisiä tässä vaan ollaan. Kaikki ollaan loppujen lopuksi samalla viivalla ja kuolevaisia kaikki.
Hyvää loppuelämäsi ensimmäistä päivää Milla <3 =)
Kaikki kääntyy aina parhain päin ja anna mennä niiden jotka ei Sinun arvoisia olleet ja jättivät ja lähtivät. Oikeastaanhan heitä pitäisi kiittää siitä että ollaan tässä ja näinkin vahvana ja samalla herkkänä omana itsenään. Nämä kaikki kokemukset koko 33 vuotisessa elämässä on tehneet Sinusta sen mikä olet nyt. Juuri tänään. Kiitä niistä kokemuksista ja ihmisistä jotka kävivät opettamassa jotain itsestään ja Sinusta itsellesi.
Monikaan ei Sinua tunne, mutta lähimmät ihmiset tuntee ja tietävät että kuka olet, anna ikävien puheiden mennä ohi korvien.

Sain psykan polille ajan niihin ADHD-tutkimuksiin ja tänään mulle tuli postin mukana läjä kuponkeja jotka pitää täyttää sinne vastaanotolle. Onhan tää elämä ollu yhtä helvetin matalalentoa eron jälkeen, eikä tää aina niin hauskaakaan oo ollu jos totta puhutaan mutta tärkeitäkin käänteitä tapahtunu.
Yksin mä en oo jäämässä ja pystyn antamaan seuraavalle miehelle ehkä jopa enemmän mitä edelliselle, ihan vaan siks että jotain opin tästäkin erosta.
Hurjia hyviä muistoja veispuukkikin näyttää ja mä tiiän että niitä näkyy ainakin vielä seuraavan vuoden ajan.
Mä sain Inkeltä kuvan jossa luki "Have enough courage to trust love one more time and always one more time" ja on kyllä sellanen lause että pätee minuun, minä hurja uskon vielä kaikkeen hyvään parisuhteidenkin osalta. Ja siihen että joku ei lähde ja se saa mut uskomaan että ymmärtää mua ihan oikeasti ja joka kykenee lukemaan mua eikä käytä mun heikkouksia mua vastaan. Ja tietää mitä haluaa. Mun elämässä on käyny jo ihan liikaa niitä jotka ei oo tienny mitä haluavat, alkuun kyllä lupaillaan yhteistä loppuelämää ja jopa vielä samalla viikolla kun erotaan.. ja mä huomaan että joka ikisen eron jälkeen mä oon ollu entistä eroa vittuuntuneempi, kusipäisempi ja jopa julmempi. Jotain myös aina käteenki jääny, en mä sitä vähättele. Mutta eron jälkeenkin on myös jättäjänki katsottava peiliin että miten korttinsa pelaa ja miettiä miksi halusi erota aiemmasta ja mitä puhuu uusille tuttavuuksille..
Onhan se kurjaa että kun joudun pettymään johonkin ihmiseen niin valitettavasti kyseinen ihminen tulee näkemään minusta todella ikäviä puolia ja asioita, enkä mä oikeen ymmärrä oikeastaan sitä lausetta että kun jätetyksi tullut tottakai käyttäytyy sekopäisesti eron jälkeen, kaikki kun ei ehkä sitä pettymystään osa käsitellä fiksuilla tavoilla, niin jättäjä kertoo että "no olipa hyvä kun jätin sut kun sä olet nyt tuollainen"..hmmm....niin, käyttäytyisikö jätetty niin jos suhde olisi jatkunut? Tuskin. En minä ainakaan ois tehny mitään sellasia asioita eron jälkeen jos mua ei olisi jätetty. Mä joka tapauksessa olen tehnyt pöljiä juttuja, mä seison kaiken sen paskan keskellä mun sanojeni ja tekojeni takana silti. Eikä tää mun elämä enää nyt ihan niin paskaa ole. Tää on mahdollisuus johonkin. Mä haluun siihen uskoo!
Ihan varmasti joku vielä tulee jäädäkseen. Jos minä vaan uskallan heittäytyä täysillä enää mihinkään.

Rupeen täyttää noita lappuja.

Minä sain ihanan miehen, mahtavat appivanhemmat, huiput bonuslapset ja ison läjän hyviä muistoja. Olen oppinut asioita, olen oppinut tuntemaan itseäni. Vaikka väitin että kaikki on mennyt hukkaan, niin mikään ei ole mennyt silti hukkaan. Opettavainen lähes vuosi.
Kun näin Sinut, aavistin että tämä mies se on. Epäröin, mutta rakastuin. Olen ollut aina melko itsenäinen, mutta olen kokenut olevani silti kokonainen, vaikka rakkautta olin kaivannut aina, loppuelämän kestävää suhdetta. Nyt koen olevani kuin ilman toista kättä, tai jotenkin puolikas. Niin paljon Sinä toit minun elämääni iloa, rakkautta. Sinä ymmärrät minua niin miten kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt.
Nyt tänä päivänä mä uskon että elämä jatkuu vielä, en tiedä vielä miten ja tuleeko vielä takapakkia, mutta arki pakottaa mut toimimaan. Oli todella vaikea ja pitkän tuntuinen tunti keskustassa. Oli paikkoja joissa oli käyty yhdessä, paikkoja jotka muistutti minua Sinusta muuten vaan. Välillä tunnen Sinun olevan mun kanssa, välillä luulen tuntevani sun läheisyyden. Oletkohan Sinä sitten mun se jokin kaksoisliekki, mun kohtaloni....tai jotain. Tai sitten minä vain olen vielä aivan sekaisin erosta, yksinkertaisesti, kun kaipuu on niin kova... =)
Sinä lohdutit minua kun pelkäsin gastroskopiaa niin että itkin ja oli vaikea olla, kun mun serkku kuoli, pidit minun puolia asioissa. Sä olet kiltti mies. Sä olet kaikki mitä haluan, tarvitsen ja minä rakastan Sinua.

Täällä ollaan....tässä ollaan. Nyt on taas vaan tämä hetki. Tämä hetki. Ja muistot. Sekä ehkä pienet toiveet hyvästä tulevasta, mitä se ikinä onkaan..

"Täh? Tehän vaikutitte niin onnellisiltakin"
"Oikeesti?!"
"Mitä????!!!! =( "
"Voimia Milla! <3 "
"Mie oon nyt aika järkyttyny!"
"Uskomatonta!"
"Teistä oli aina niin mukava lukea juttuja"
"Oon tosi pahoillani"

Elämä läväytti nyrkillä suoraan naamaan. Hivautti vielä avokämmenellä poskelle ja varmuuden vuoksi vielä potkaisi. Viikko sitten vielä kaikki oli niin helvetin hyvin. Käytiin sovittelemassa kihloja, puhuttiin yhteen muutosta, meillä piti olla yhteinen tulevaisuus. Niin minä luulin. Uskoin todella niin käyvän.
Uskokaa tai älkää, mun piti jo viime viikolla kirjottaa pitkästä aikaa blogiin siitä kuinka mua jännittää se, miten lähellä ja konkreettisemmaks tästä kaupungista lähtö ois tullu, yhteen muutto ja aloittaa elämä miehen kanssa jota rakastan aivan helvetisti ja jonka puolesta oisin valmis melkein mihin tahansa, johon mä aloin oppia luottamaan, kaiken niitten paskojen edellisten kokemusten jälkeen, jonka kanssa mulla oli ihania hetkiä, yhteisiä reissuja, yhteiset hämähäkit, rc-harrastus johon minäkin pääsin heti mukaan kisoja kiertämään ja mekkaamaan autoja. Tai opettelemaan ees.
Seuraavana päivänä mä olisin ehkä joutunut kirjottaa että turhaan jännitin, positiivisella ja odottavalla tavalla mitään uutta yhteistä elämää uudella paikkakunnalla. Se vietiin multa se mahdollisuus ja vaikka nykyistä ex-miestäni kunnioitankin parhaan kykyni mukaan minkä mukaan tällä hetkellä nyt pystyy, niin mulla on oikeus nyt minun näihin tunteisiin mitä mulla on ja mitkä mulla menee vuoristorataa.
Oon pessy lakanat ettei miehen tuoksu muistuttaisi ainakaan yöllä, että saan nukuttua, koitan keksiä tekemistä, olla kavereiden seurassa, yrittää olla itkemättä ja muistelematta, vaikka kyllähän minä haluan hänet muistaa. Eikä oo tarkoitus unohtaakkaan.
Vajaa vuosi, ainutlaatuinen vajaa vuosi, josta mulle jäi kuitenkin käteen paljon, erittelemättä tässä nyt just niitä asioita.

Antaa hänen mennä.. <3
Antaa hänen nähdä maailmaa ja elää menetettyä nuoruutta.. minäkin elän nyt hetkessä, kuitenkin takki ja sydän auki. Ja silmät. Elämä tulee varmasti vielä yllättämään.. jos kohtalo tai jokin on niin suonut, niin me kohdataan vielä. Tai sitten me kohdataan joskus ne, joiden kanssa oltaisiin vieläkin sopivampia, mutta se ajatus sattuu vielä liikaa..

Elämäni refluksin kanssa

Kun sain tällä viikolla refluksitauti diagnoosin tai oikeammin kai ruokatorven refluksisairaus, niin huomaan miten kauheaa mun elämä on ollut ennen lääkkeitä tai pelkillä Loseceilla, Renniestä puhumattakaan, oli ku karkkeja ois syöny. 

Nielussa tuntuu pehmeältä. Sitä kuulemma kutsutaan normaaliksi olotilaksi. Ei tunnu että jotain on tulossa ylös ja ulos. Voin mennä makuulle, eikä kurkkua korvenna, minulla ei ole paha olo. Ei edes etova. Huomaa kuinka elämänlaatu parani heti ekoista lääkkeistä lähtien. Aamulla Omeprazol 40mg ja illalla Ranixal 150mg. 

Nyt menee ruokavalio uusiksi, ei enää kovin rasvaista ruokaa, ei voimakkaita mausteita, ei suklaata tai kaakaoo, ei sieniä eikä sipulia. Tupakkaa en oo polttanutkaan ja kahvia juon ehkä viis kertaa vuodessa. Kaikkea en kokonaan lopeta, koska lääkkeet kuitenkin myös suojaa. Alkoholia vieläkin vähemmän mitä nykyään, eikä ainakaan punaviiniä. Paitsi ihan joskus ;)

Kauheinta koko kuviossa oli aivan valtava paniikki gastroskopiasta, kun tietää kuinka herkkä on yökkäilemään, pelkkä puudutesuihke sai mut kakomaan. Eipä se onnistunutkaan ilman sedaatioo ja senkin aikana yökkäilin ihan kauheasti, mutta muuta minä en siitä muistakkaan. Oli melko vaikea kertoa lääkärille että miltä tuntu kun en osannut sanoa, muistan että yökkäilin mutta en tuntenut muuta, se oli outo tila jossa olin. Tavallaan tajuissani mutta en kuitenkaan. Rauhotettuna voin mennä toistekin jos on pakko, mutta seuraavaa kertaa en varmaan pelkää enää niin paljoa. No mitä minä sitten pelkäsin siinä? No sitä kun jotain ylimääräistä työnnetään suuhun ja nielun kautta mahaan ja se että jos tulee paniikki etten saa henkeä (tunne vain, tiedän ja tiesin että pystyn hengittämään silti) ja se ihan pelkkä yökkäily. Mutta minä selvisin siitä, lepäilin vielä toimenpiteen jälkeen ja pääsin kotiin. 

Nyt alkaa toivottavasti uusi aikakausi, siihen ei kuulu pahoinvointi, polte kurkussa, etova olo, palan tai kuplan tunne kurkussa tai se että jotain olisi tulossa ylös ja ulos. Mun elämänlaatu oli niin paskaa kun en pystyny enää ees miettiä ravintolaan menemistä tai kavereille tai vanhemmille syömään menemistä koska ruuan jälkeen alkoi usein limayskä joka pahimmillaan päättyi oksentamiseen. Ja se miten se söi muutenkin mun henkistä vointia ja ihan fyysistä jaksamista, oli kauheaa. 

Nyt on huikeaa.. =)