Tässä kun on takana paljon ja aloittanut uuden suhteen, niin tässä on nyt nähnyt sen mitä niissä terapioissa tapahtui, mitä niistä jäi käteen, mitä muuttui, miten minä muutuin..
Se mustasukkaisuus, mitä toki kohtaan vieläkin, on muuttunut. Tulee tilanne, mustistelen ja se menee ohi. Näen jotain mieheni edelliseen elämään liittyvää, reagoin ja se menee ohi. Pystyn sen tunnistamaan, pystyn siitä puhumaan. Ei ylilyontejä, ei raivoamista. Enemmänkin suru siitä että reagoin nyt näin vaikka ei pitäisi ja mitä tuo mieskin nyt aattelee ja kestääkö se ja riittääkö mikään vaikka oon tehny paljon töitä ja muuttunut aiemmasta mustiskäyttäytymisestä paljon. Töitä tehään vieläkin ja siinä auttaa kun on rinnalla ihminen, joka ei suutu mun reagoinnista, ei ala uhkailla erolla tai kyseenalaista että onkohan tässä järkeä kun sä oot tollanen, vaan kykenee siihen keskusteluun, rauhoittelee, on järkevä kun minä en pysty ja toteaa että kaikki hyvin.
Ja se puhuminen ylipäätään, mä otan asiat esille jotka mua vaivaa, vaikka se olisi ehkä pienikin, mutta jokin mikä minua vaivaa tai mietityttää. Mä uskallan ottaa, uskallan sanoa mitä mieltä olen, enkä jää pohtimaan asiaa viikko kausiksi ja ahistu lisää ja räjähdä kun en enää voi pitää asiaa sisällä.
Mä nykyään tiedän että mun maailma ei romahda kuten joskus on romahtanut, jos minut jätetään. Mä olen oppinut itsekkyyttä ja mä en ole enää toisessa ihmisessä niin kiinni.
Tottakai tottuu toisen läsnäoloon ja toisinaan "orpo" olo yksin jos ollu monta päivää samassa osoitteessa mutta hetken. Oon oppinu nauttimaan omasta ajasta ja mä voin sen sanoa ja uskallan sanoa.
Mä myös elän enemmän hetkessä.
Ja vaikka haasteita vielä on, eikä kaikesta voi heti irti päästä ja tässähän sitä pistetään niitä asioita toteen, joiden takia on terapoitu ja jotka on aiemmin ollu vielä isompia haasteita.
Mutta mulla on nyt myös ymmärtävä ihminen tossa kulkemassa mun kanssa, mun luotto tähän suhteeseen ja elämään on hyvä ja mä uskon että tää kaikki kantaa.
Kaikkien haasteiden ja välillä vaikeiden päivien keskellä mä rakastan tätä ihmistä. Oikeastaan, jokaisen, pienenkin ns. "draaman" jälkeen vielä enemmän. Luottamus kasvaa päivä päivältä ja omat pelot ja sellaiset hälvenee.
Mulle nää suhteiden alut on vaikeita, niin ku oon sanonu aiemminkin.
Mutta parempaan päin koko ajan <3 =)

Minun selkä

Mä törmään ajoittain ihmisiin jotka kysyy että, "niin mikä sulla siinä selässä on?"
No minä kerron =)

Skolioosi mulla todettiin muistaakseni kun olin 11 tai 12. Siihen ei löytyny mitään syytä, ehkä kasvoin vaan niin nopeasti että ranka ei pysyny mukana, tai jotain. En tiedä mutta syynä ei ollut ainakaan jalkojen pituusero, repun kantaminen toisella olalla tai mikään omasta itsestäni johtuva asia.
Sitä hoidettiin korsetilla, semmosella muovisella tukiliivillä joka kiristettiin ja se oikaisi mun rankaa. Ja kun siirryin yläasteelle, ei mua sitä huvittanut enää pitää. Aloin muutenkin pitää sitä vähemmän. Olin pari kertaa lasten kirurgisella osastolla, viikon pätkissä. Siellä oli muutama muukin tyttö korsettihoidossa ja käytiin päivittäin proteesisäätiöllä korsettiemme kanssa. Niitä muotoiltiin meille sopivaks sulattamalla ja hiomalla, kokeiltiin päälle ja taas muotoiltiin jos tuntui jostain kohdasta pahalta. Siellä sitä sitte kyssillä oltiin, syötiin, askarreltiin, pelattiin, vietettiin aikaa, nukuttiin ja opiskeltiinkin välillä ja kaverit ja vanhemmat kävi kylässä. Sitten taas sairaalajakson jälkeen kouluun ja pitää sitä itselle räätälöityä korsettia 23 tuntia vuorokaudessa.
Mulla alkoi silloin kovat päänsäryt ja selkä oli kipeä, luultavasti aika paljon, mutta muista tuolta ajalta enemmän hyviä hetkiä kuin kipua ja sitä että se olis rajoittanut juurikaan mun elämää. Kovemmat selkäkivut tuli aikuisena. Siitä aiheutuneista lisävioista kerroinkin jo aiemmassa kirjotuksessa.

Sitten tämä toinen vamma, L1-nikaman kompressiomurtuma, joka tuli 2013 kun isohko koira hihnassa juoksi mun ympäri ja mä rojahin persiilleni.
Kompressiomurtumassa nikama painuu kasaan, jää kahden nikaman puristuksiin, mun tapauksessa L2-nikaman ja T12-nikaman väliin. Tällaiset murtumat tulee nopeista ja kovista iskuista, esimerkiks putoamisista, kun sattuu tulemaan alas väärässä asennossa.
Ja voitte vaan kuvitella kun kuta kuinkin vasikan kokonen koira tempasee jalat alta juostessaan, että ei ehkä hyvin käy. Sen kummemmin en enää jaksa tapahtuneeseen keskittyä, mutta kivut jäi. 

Ensiksi haluan sanoa että olen hyvin tietoinen siitä että kantaväestössä on hulluja, on tapahtunut vaikka mitä pahaa ja juuri siksi olen sitä mieltä että kun meillä ei ole resursseja hoitaa oman maan, kantaväestön mielenterveyspotilaita, vanhuksia ja sairaita, niin kuinka voimme ottaa muista maista tänne ihmisiä, tietämättä heistä mitään. Toki emme tiedä kaikista omistammekaan mitään, mutta olen sitä mieltä että otetaan pakolaisia vasta sitten, kun pystymme pitämään huolen omistamme, kun on vara huolehtia muistakin. Ja otetaan niitä naisia ja lapsia. Niitä jotka on suurimmassa hädässä.

Mitään minulla ei ole heitä vastaan, ei muslimeja, ei afrikkalaisia, ei ketään joka ei ole oikeasti uhka meidän hyvinvoinnille ja terveydelle.
Fakta on kuitenkin se että isisin kannattajia on levittäytynyt laajalle eurooppaan ja se luo turvattomuutta.
Noin vuorokaudessa on sattunut jo kolme iskua. Barcelonassa iso isku, Turussa ja Wuppertalissa teräaseiskut. Sattumaa?

Nyt olisi päättäjien aika herätä. Kyllä, monikulttuurisuus on rikkaus, mutta kenenkään ei tarvitse pelätä.
Jotain on tehtävä! En tiedä mitä, toivottavasti joku minua viisaampi tietää.

Edelleen painotan että tottakai hädässä olevia autetaan, mutta jos siinä sivussa tulee niitäkin joiden takia tarvitsee pelätä, niin ei hyvä. Joko rajat kiinni kokonaan tai tiukempaa seulaa maahan pyrkiville.

Mä todella toivon että mun tyttäreni saa kävellä rauhassa, että hänen ei tarvitse alkaa pelkäämään. Mä todella myös toivon että niitä kantaväestönkään ihmisiä ei tarvitsis pelätä, väkivaltaisia humalaisia, arvaamattomia vakavasti henkisesti sairaita, yhtään ketään. Siis yhtään ketään.

Rahat ensin omien hyvinvointiin, sitten jos kykyä, niin maahan tulijat tiukemmalla seulalla, naiset ja lapset ensin!

Toivottavasti en ketään suututtanut, jos niin kuitenkin kävi, olen pahoillani.

Ei pelätä, elämä jatkuu <3

Ei varata kirkkoo eikä maistraattia. Ei suunnitella yhteisiä lapsia. Ei sovita kihlajaispäivää, eikä osteta koiranpentua tai omakotitaloa. Mä en vaadi niitä. 

Lupaa vain että et kuori kermoja päältä aina vähän kerrallaan ja katoa kun näet mut alasti, ilman aseita, hieman rikkinäisenä, vajavaisena, ihmisenä. 

Et voi edes saada minua puoliksi. Mä näen sun läpi, enkä suostu sun peleihin, koska mun arvoni on paljon enemmän.

Tätä se nykyään on. Etsitään, haetaan ja odotetaan täydellistä ihmistä, jonka mustimpia piirteitä ja asioita ei siedetä. Ei silloin ansaitse nähdä niitä ihmisen mielettömän hyviäkään puolia, eikä kukaan ole pelkkää hyvää. Ei se ole silloin oikea ihminen, eikä sellaisen kanssa elämä ole oikeaa elämää.

Mä ainakin tarvitsen, siis oikeasti jopa tarvitsen räiskyvyyttä, ilman lyöntejä, enkä mä pysty sellaiseen täysin tasaiseen yhteiseloon.

Tiedä mitä haluat ennen kun ryhdyt kenenkään kanssa mihinkään, kunnioita sitä toistakin ja mieti myös hänen tunteita.

Luomupäivä vs. lääkepäivä (pikavertailu)

Mä en huomaa näiden eroja kun vasta myöhemmin.
Tänään mä unohdin hirveessä kiireessä lääkkeen ja mun päivä oli suhteellisen kaoottinen.

1. Hermo oli palaa koko ajan.
2. Kävelin edes takaisin kun en hahmottanu mitä olin tekemässä, unohdin mitä olin tekemässä ja miksi.
3. Ajatukset poukkoili ja sen myötä tekeminen, toiminta repaleista (katso kohta 2)
4. Räjähdysalttius kun hommat ei sujunu
5. Stressasin ja hätäilin kaikkea mahdollista

Päivät kun lääke on otettu
1. En kilahtele juuri mistään
2. Hermot kestää paremmin
3. Asioiden tekeminen on johdonmukaista ja suoraviivaisempaa
4. Päässä ei ole sirkusta
5. Jaksan keskittyä
6. Tunnetilat siedettävämpiä

Mutta, verrattuna masennuslääkkeeseen metyylifenidaatti:
- mf ei tasoita liikaa ja tee fleguksi, vaikka tasoittaakin isompia huippuja ja laskuja

Päätelmä: söin väärää lääkettä, väärällä annoksella.
Ehkä aikoinaan masennuslääke jeesas mutta vei terää pois liikaa kun taas mf:lla oon enemmän oma itseni. Luulisin =D

Seuraavalle.

"Tottakai me ollaan loppuelämämme yhdessä", ei oikeasti tarkoita sitä. Voi tarkoittaa mutta ei ole tähän mennessä olleissa suhteissa tarkoittanut. Älä ikinä puhu minulle niin, mä olen niin tyhmä että jossain huumassa mä uskon sua. Mä en oikeastaan enää edes välitä siitä että tarkoitatko vai et, mä olen vaan todella surullinen siitä että jos oikeasti tarkoitatkin, enkä mä sitä usko ja laitan sut menemään, ettei sun tarvitsisi laittaa minua menmään ja minä en taas "särkyisi".

Mä oon hetken ollu onnellinen muutamista pienistä hetkistä ja niistä tunteista joita oon jostain sanoista repiny. Niistä sydämistä ja kehuista.

Mä en ikinä sinulle halua kostaa sitä mitä mä oon kokenu, mä vaan pelkään etten enää pysty, koska mä pelkään. Mä pelkään niin paljon, joka kerta enemmän kun aiemmin, että en tiedä pystynkö rakentamaan kovasta halustani huolimatta mitään sun kanssa.
Jokainen uusi pettymys on saanu mut pelkäämään enemmän, jokainen uusi kohtaaminen saa mut tuntee enemmän mutta myös pelkäämäänkin enemmän.
Kun se viimeisin kolaus tulee, on vaan tosi vaikea luottaa enää. Tiiätkö, kun se yks saa sut ajattelemaan että nyt vittu riitti.

Jos sä nyt kuitenkin oikeasti olet tosissasi, sun pitää kestää mua ja mun haavoja jotka saa mut toimimaan kyseenalaisesti.
Eikä mua oikeasti helpota että pari eksää on tullut sanomaan että mun kanssa on ollu tosi kiva olla mutta ne mun haavat on ollu liian isoja ja syviä. Paljon hyvää mutta huonot hetket tosi kurjia.

Hyvähän se nyt on ollu kun päätti että täs mennään sinkkuna loppuelämä mutta kun sitä kuitenkin kaipaa niistä haavoista ja peloista huolimatta muuta(-kin) ja syvällisempää.

Mä en lupaa sulle mitään, älä sinäkään mulle mutta opi mut, opetellaan yhdessä? Ethän luovuttaisi?

Adhd muotisairaus?

Ehkä älyttömin asia mitä kuullut, että adhd on muotisairaus.
Mulla eilen jäi lääke ottamatta. Ehkäpä se on muodikasta sitten, kun oot kaupassa, lappaat koriin mitä sattuu, poukkoilet hyllyjen välissä, et tiedä mitä ostat, miksi ja tarviiko sitä oikeasti.
Kun oot muutamassa eri paikassa juoksemisen jälkeen aivan vitun poikki. Oot niin väsynyt että tunnesäätely hukkuu, itku pääsee jo väsymyksestä, siitä saatanan poukkoilusta, ajatuksista joista et saa kiinni, härdelliä. Härdelliä, jota et voi pysäyttää. Ja sitte sä törmäät vielä eksääsi ja viimein sitte hanat aukeaa ja kaveri vieressä koittaa lohduttaa.

Mitä muodikasta siinä on että ei pysty keskittyy töihin, et pysy yhdessä työpaikassa pitkään, on monta asiaa mitä pitää tehdä, saa ehkä aloitettua jotain, mutta mitään ei saa vietyä loppuun.

Ja miten helvetin muodikasta sekin onkaan kun addut on taistellu omista oikeuksistaan, tappelua kelan kanssa, hoitosuositusten kanssa ja mitä näitä nyt on.

Mitä muodikasta siinä on että moni on pilannu elämänsä kun ei oo ollu avaimia toimia paremminkaan. Onko vankilassa istuminen muodikasta? Vankiloissa on helvetisti diagnosoimattomia adduja. Ai miks? Koska tuli riitaa kaverin kanssa ja impulssien johdattelemana tappaa kaverin. Noin kärjistetysti ja pahimmillaan, oikeasti kuitenkin.

Tai kun sössii luottotiedot...on tosi muodikasta hei!

Vittuako nenteille selitän yhtää mitää jos ei ees halua ymmärtää ja omaan suppeaan maailmaan kuuluu vaan muoti ja trendit.

Ei mulla muuta.