En muista sivusinko tätä aihetta ja asiaa tuossa keväällä, mutta tää on jotai mitä mun oli oikeestaan pakko tehdä. Yks isoimpia asioita joita oon tehny. Mietin kehtaanko siitä nyt muutaman kuukauden jälkeen kertoo veispuukissa, mutta ajattelin että kirjotan siitä tänne. Tästä ei kauheen moni muutenkaan oo tienny.
Tää on lähinnä niille jotka on sen verran vajaa älyisiä että eivät ymmärrä asioita kovin laajasti tai ei ymmärrä miksi joihinkin ratkaisuihin on viisain päätyä.
Mä olin keväällä raskaana. Heti kun tiesin sen virallisesti ja varmuudella, tiesin myös että mun on keskeytettävä se. Mä olin syöny minipillereitä, syöny kovia särkylääkkeitä koska selkä, ryypänny ja elämäntilanne oli mitä oli, hurjaa.. Eikä tällä toisellakaan elämäntilanne silloin ollut kovin...hmmm....vakaa?
Mua oksetti koko ajan, kaiken minkä söin, oksensin...mun tissit oli aivan helvetin kipeet, mun mahaan sattu perkeleesti, olin aivan äärimmäisen herkillä ja itkee tihrustin kaikkea, toisaalta myös nauru oli herkässä.
Ja kun oli selvää että mitä teen, ei paljon aikailtu asioissa, kaikki oli n. viikossa ohi.
Itkin naisten polilla odottaessani mun vuoroa kun menin ottamaan ekat lääkkeet jotka lopettaa istukan toiminnan. Sitten kotiin. Siitä pari päivää ja työnsin sisuksiini lääkkeet jotka tekee supistukset ja kaikki tulee ulos.....tuli vähän enemmänkin, lorisin verta ja osa raskausmateriaalista/istukkaa jäi sisälle. Näin mulle kyssissä kerrottiin kun sinne sitten olin päässy. Menetin verta niin että taju lähti päivystyksen puolella, mut kärrättiin gynen päivystykseen. Jouduin tippaan ja antibioottia työnnettiin suoneen. Olisin päässy illalla kotiinkin mutta olin niin huterassa kunnossa että sain jäädä sairaalaan, mutta syödä en saanut kun ihan vähän kerrallaan ja tipassa olin seuraavaan aamuun. Aamulla mulle jo maistui leipä ja kinkku ja kaikki hienosti, mutta voitteko vittu kuvitella miltä tuntuu istua synnyttäneiden ja synnyttävien äitien kanssa samassa aamupalapöydässä....tiedättekö ne syyllistävät ajatukset kun kaikki tietää (ainaki omasta mielestäs) miks siellä oot, pidättelet itkua, mutta päätät istua siinä silti. Sanoin siitä hoitajalle aamupalan jälkeen ja multa asiallisesti hoitaja kyseli miten menee ja kuinka voin. Ei se helppoa ole, vaikka itse päätös helppo olikin.
Mietin jopa että ansaitsinko minä sen hurjan ylimääräisen verenvuodon, kun menin raskauden keskeyttämään, mutta en mä usko että kohtalo vois niin julma olla, oli vaan huonoa tuuria ja joku tarkoitus kai silläkin oli, sillä että mun piti tulla raskaaksi ja kun mun piti se keskeyttää.
Aamulla katottiin hempparit ja verenpaineita nyt kytättiin muutenkin koko ajan. Hempparit oli tippunu vajaasta 150:stä 97:ään. Ja kun pääsin kotiin ja käymään kaupassa iltapäivällä, mä söin ekaa kertaa n. moneen viikkoon niin hyvällä ruokahalulla, että paistoin kaks isoa naudan pihviä, vetelin leipiä ja kaikkee kaksin käsin.
Ja minua ärsyttää ne tahattomasti lapsettomat aivan suunnattomasti.. "miten sä voit keskeyttää raskauden kun me ei pystytä saamaan itse lapsia normaalisti tai epänormaalisti?"
Mitä vittua?!?!?!?! Vaikka mä en ois keskeyttänyt sitä raskautta niin en mä sitä lasta olisi lapsettomille synnyttänyt! Ei ole minun, eikä kenenkään muunkaan syy että tahattomasti lapsettomat on lapsettomia, minuun sitä katkeruutta on yhdenkään turha purkaa.
Mun elämäntilanteeseen ei sopinut minipilleriraskaus/lapsi. Sekö olisi ollut sitten näitten tahattomasti lapsettomien mielestä hyvä että pyöräytän maailmaan lapsen, jolle en olisi pystynyt ehkä tarjoamaan sitäkään vähää mitä tälle jo olemassa olevalle ja rakkaalle 9-vuotiaalle?
Ja se pahoinvointi oli jotain niin kauheaa, että mä tavallaan vihasin sitä raskautta, koska mulla ei pysynyt oikeen mikään kiinteä ruoka tai nestemäinenkään sisällä ja heikotti niin helvetisti, mutta keskeytyksen jälkeen mun elämä muuttui normaaliksi...ystävät ympärillä tuki, auttoi, kuunteli.
Se oli elämäni ristiriitaisinta aikaa varmaan ikinä, jos ei lasketa joitain eroja jotka on ollu mulle rankkoja.
Ja arvostelijoita riittää aina, oli asia mikä tahansa. Mutta ihmiset vois joskus ajatella sitäkin mitä ne ihmisille sanoo.. Ajattelin nyt kertoo kuitenki tän. Kaikille. Silläki riskillä että mun valintani ei ole jonkun mielestä moraalisesti oikein ollut ja siitä kuulen, mutta antaa tulla vaan! Nyt sen kestän, sillon en varmaan olis kestäny.
Ja kiitos Piia ja muut ketkä sen ansaitsee, liittyen tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti