torstai 5. marraskuuta 2015

"Täh? Tehän vaikutitte niin onnellisiltakin"
"Oikeesti?!"
"Mitä????!!!! =( "
"Voimia Milla! <3 "
"Mie oon nyt aika järkyttyny!"
"Uskomatonta!"
"Teistä oli aina niin mukava lukea juttuja"
"Oon tosi pahoillani"

Elämä läväytti nyrkillä suoraan naamaan. Hivautti vielä avokämmenellä poskelle ja varmuuden vuoksi vielä potkaisi. Viikko sitten vielä kaikki oli niin helvetin hyvin. Käytiin sovittelemassa kihloja, puhuttiin yhteen muutosta, meillä piti olla yhteinen tulevaisuus. Niin minä luulin. Uskoin todella niin käyvän.
Uskokaa tai älkää, mun piti jo viime viikolla kirjottaa pitkästä aikaa blogiin siitä kuinka mua jännittää se, miten lähellä ja konkreettisemmaks tästä kaupungista lähtö ois tullu, yhteen muutto ja aloittaa elämä miehen kanssa jota rakastan aivan helvetisti ja jonka puolesta oisin valmis melkein mihin tahansa, johon mä aloin oppia luottamaan, kaiken niitten paskojen edellisten kokemusten jälkeen, jonka kanssa mulla oli ihania hetkiä, yhteisiä reissuja, yhteiset hämähäkit, rc-harrastus johon minäkin pääsin heti mukaan kisoja kiertämään ja mekkaamaan autoja. Tai opettelemaan ees.
Seuraavana päivänä mä olisin ehkä joutunut kirjottaa että turhaan jännitin, positiivisella ja odottavalla tavalla mitään uutta yhteistä elämää uudella paikkakunnalla. Se vietiin multa se mahdollisuus ja vaikka nykyistä ex-miestäni kunnioitankin parhaan kykyni mukaan minkä mukaan tällä hetkellä nyt pystyy, niin mulla on oikeus nyt minun näihin tunteisiin mitä mulla on ja mitkä mulla menee vuoristorataa.
Oon pessy lakanat ettei miehen tuoksu muistuttaisi ainakaan yöllä, että saan nukuttua, koitan keksiä tekemistä, olla kavereiden seurassa, yrittää olla itkemättä ja muistelematta, vaikka kyllähän minä haluan hänet muistaa. Eikä oo tarkoitus unohtaakkaan.
Vajaa vuosi, ainutlaatuinen vajaa vuosi, josta mulle jäi kuitenkin käteen paljon, erittelemättä tässä nyt just niitä asioita.

Antaa hänen mennä.. <3
Antaa hänen nähdä maailmaa ja elää menetettyä nuoruutta.. minäkin elän nyt hetkessä, kuitenkin takki ja sydän auki. Ja silmät. Elämä tulee varmasti vielä yllättämään.. jos kohtalo tai jokin on niin suonut, niin me kohdataan vielä. Tai sitten me kohdataan joskus ne, joiden kanssa oltaisiin vieläkin sopivampia, mutta se ajatus sattuu vielä liikaa..


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti