puintia puintia..

Piti sillon yks aamu jatkaa kirjottamista mutta jostain syystä en jaksanu. Toisaalta, nyt ajatukset on paljon selvemmät kun sillon.
Oon alkanu nähdä kauempaa asioita ja todennu että kyllä me vain oltiin niin erilaisia H:n kanssa että vaikka me oltais asiat tehty miten hyvin tahansa, ei meidän suhde olisi kestänyt enää kai kauaa. Mutta sitten taas oon miettiny viime päivinä että eikö me saatana tämän parempaan pystytty?! Oliko meidän pakko olla niin itsepäisiä, oliko meidän pakko tehdä niitä virheitä mitä tehtiin? Ilmeisesti oli. Minä kadun omia virheitä ja oon niistä opiksenikin ottanut.
Välillä mä ymmärrän loistavasti mutta välillä en yhtään....että miksi tähän oli päädyttävä.
Vaikka minähän tässä jätetyksi tulin. Ja vaikka alkoi mennä hyvin. Tää on jotenki niin helvetinmoinen dilemma mulle välillä!
Mutta, miten mä lähdin työstämään tätä?
Ensimmäinen oli tietysti shokki. Voiko tämä olla totta? Menin varmaan ensimmäiset päivät jossain sumun ja manian välillä. Kävin Helsingissä pyörähtämässä ja sinne lähdettiin ihan yllättäin, pyykitkin jäi koneeseen pyörimään ja sieltä tullessa sunnuntaina 8.7. mä olin aivan kuin zombie, olin jumissa ja varmaan vähintään puolet matkasta itkin ja toivoin että ajettas ojaan tai jotain sattuis että pääsis siitä paskasta olosta. Matkalla meillä olikin sitten läheltä piti -tilanne. Säikäyttihän se vähäsen.
Kun päästiin perille, mut vietiin suoraan päivystykseen jossa tyly lääkäri ilmoitti että meeppä kuule lenkille purkamaan agressioita! Jooooo.....mä varmaan olinkin tosi aggressiivisen oloinen?!?!?!?! Vittu mikä urpo!
Ekat päivät ja yöt mä myöskin olin koko ajan ystävän seurassa ja samainen ystävä kehotti ottamaan yhteyttä ammattiauttajaan ja erosta pari päivää menin omalle lääkärille joka kirjotti viikon saikun. Myöskin lopetin työt. Seuraava viikko ja aika psykalle, toinenki viikko saikkua. Meni pari kolme viikkoa etten oikeen tienny mitä tein ja napsin nukahtamislääkkeitä sekä rauhottavia jotta edes jotenkin pysyn järjissäni vaikka ajattelin että hulluus tässä tulee kun H on mielessä. Koko ajan. Ja ero. Ja se että selviänkö, haluanko, pystynkö? Ja kykenenkö enää parisuhteisiin ja ajattelin että en edes halua ketään enää ikinä. H:n piti olla mun viimeinen. En tiedä jääkö viimeiseksi.
Seuraava vaihe oli että halusin silmistä pois kaiken mikä muistuttaa sitä miestä. Heti eron jälkeen käytin hajuvettä jota H mulle osti, kohta halusin laittaa sen kaappiin piiloon. H:n hammasharjaa säilytin jonkun aikaa peilikaapissa mukissa (jos vaikka palaisikin takaisin ja muutenkin) ja senkin laitoin muiden H:n pikkutavaroiden kanssa pieneen muovipussiin ja kaappiin. Mulla oli pitkään käytössä pyyhe jota H käytti täällä. Sitten pesin sen kun aika tuntui siltä että haluan sen jo pestä.
Meni tovi, löysin eteisestä villasukat jotka H antoi mulle ettei mun varpaat palellu ja että kengät ei heilu jalassa. Kysyin viestillä mitä niille teen. Saan pitää ne ja pidänkin, ne on H:n mummon tekemät villasukat.
Ensin soittelin ja viestittelin H:lle joka päivä, monta kertaa, sitten oli pari päivää väliä, sitten viikko.
Toisesta irrottaminen oli niin vaikeaa.. ='(

Jatkan joskus jos jatkan....nyt en enää jaksa mutta sen verran kerron että tuosta tilanteesta on menty eteenpäin. Välillä tullu takapakkia pahastikkin.