Mä en aina, ainakaa paljoo nillitä mun kivuista ja vaikka mun selkään koskee lähes päivittäin niin mä en välttämättä puhu siitä, se on ollu mun arkea 20 vuotta ja sitten kun siitä kovimmasta kivusta mainitsen, saan vähättelyä, arvostelua, epäuskoisia katseita, epäilyä siitä että esitänkö vaan.
Nyt viime aikoina tää on hallinnu mun elämää liikaa. Mun työntekoa ja jopa mun jouten oloa.
Mä joudun miettii mun työt sen mukaan, mä joudun jäämään saikuille sen takia. Mä en voi hoitaa mun töitä. Minusta tuntuu että mun ihmisarvoa yms. aletaan arvioida sen kautta. Vaikka mä tiedän että se on tyhmää että minä itse ajattelen niin koska on mulla aivotkin ja ajattelen asioita paljon mutta mistä se mun pomo sen tietää? Mistä työkaverit sen tietää? Oon aina hoitanu työni niin hyvin kun pystyn, mutta silti, siltikin mä ajattelen että mitä muut ajattelee.
Ja voinko minä löytää miestäkään joka kestää sen että ehkä joku päivä, ennen eläkeikää, joudun sairaseläkkeelle kun selkä ei kestä ja en voi olla toinen perheessä joka hankkii leipää pöytään.
Nyttenki sattuu, mutta mä koitan olla urhea, pysyy kasassa ja olla itkemättä. Isot tytöt ei itke. Ei tuu verta, ei voi sattua!!!
=)))))
Mietitään niitä vitun hattaroita ja Linnanmäkee!!!! SAAATANA!!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti