Irrallaan...

Mä oon jotenki ihan irrallaan.....mä en tajuu oloa.. Jotenki tosi haavoittuvainen fiilis. Tuntuu et pidettävä joku helvetin korkee ja paksu muuri edessä. Mihinkään en osaa tarttua, mihinkään en pysty tai uskalla tarttua. Mihinkään en usko ja mitään en usko. En tiiä mitä on edessä. Haluan tavallaan tietää mitä edessä on. Oikeastaan en. Ajatuksia miten pitää lankoja ja ihmis-suhteita käsissä niin että kukaan ei ainakaan vihaisi. Tai ymmärtäisi mitä tarkoitan ja mihin pyrin. Saisin pidettyä esimerkiksi erään lähellä. Mutta mitä lähemmäksi haluan, sitä kauemmaksi joudun. En saa ihmistä haluamaan minua itsensä lähelle. En saa juuri sitä ihmistä luottamaan minuun. Vaikka minä en ole hänelle mitään tehnytkään että se luottamus olisi mennyt. En minä. Ne muut. Vai kuunteliko hän vain sydäntään vai keksi järkisyitä pysyä minusta kaukana tunnetasolla. Platonista vain. Mikä mulle riittää, mihin tyydyn. Suostunko katsomaan vierestä ystävänä sen ihmisen onnea jonka kanssa minä halusin onnen jakaa. Kun minä en ollutkaan sitä mitä hän halusi, tarvitsi, tai mitä minä en ollutkan tai ole. Miksi minä en kelpaa kenellekkään? Miksi minä haluan parisuhteen? Tarvitsenko? Jos minut on luotu olemaan yksin? Jos minä vaan unohtaisin että haluan elämääni toisen ihmisen, aikuisen, jakamaan arkea, onnea, iloja, suruja.. Jos se vain on niin että mun kuuluukin viettää railakkaita lapsivapaita sinkkuna. En vain ymmärrä mikä pointti siinä on. En halua sinkkuna istua kotonakaan lapsivapaina viikonloppuina tai muina lapsivapaina hetkinä. Koska nämä on valintoja. Mutta ei sekään mitään elämää ole että kaikki arkipäivät, viikot istun kotona ja sen lisäks silloinkin kun olisi mahdollisuus liikkua kavereiden kanssa tai yksinkin pitkin suomee ja elellä rennosti, kuitenki takaraivossa se ajatus että löytäisin joskus jotain elämääkin suurempaa.