Vaikka haluaisin.

Mä en oo unohtanu eksääni. En varmaan tuu koskaan unohtamaankaan mutta se ei estä minua elämästä. Ja tavallaan oon oppinu elämään sen kanssa et se ei unohsu mun mielestä. Vaikka haluaisin. Varsinkin kun paljastu miten paljon kuitenkin kuulin pelkkiä valheita.

Mun voi olla vaikee luottaa taas miehiin kaiken tuon jälkeen. Vaikka haluaisin. Vaikka valehtelua ei ois tapahtunu, niin mun on vaikee luottaa lauseeseen: "mä rakastan sua" tai "mä haluan olla loppu elämäni sun kanssa" tai että "minusta tuntuu että tää suhde kestää" tai jotain muuta paskaa.
Mä aion kyllä tutustua miehiin kyllä mutta en tiedä voinko alkaa tosissani mihinkään. Vaikka haluaisin.


Mä en ole enää mikään parikymppinen tytön hupakko, mä kaipaan pysyvyyyttä, vakavan ja vakaan parisuhteen. Lapsista en tiedä että haluanko niitä enää, mutta aikuisen ihmisen jakamaan arkea mun kanssa. Ihmisen joka ymmärtää mun impulsseja ja jolla on henkistä kanttia muutenkin elää minun kanssa. Koska mä en ole helppo ihminen. Vaikka haluaisin. Mutta yksinkertasesti se on vaikeaa koska se on mun perusluonne, se on geeneissä. Joo, ehkä jonkun mielestä hölynpölyä, mutta mä uskon että on. Ja mä yiedän että on.

Voi olla että olen loppu ikäni sinkkuna, kunhan vaan säädän ja yritän epätoivoisesti löytää jonkun joka rakastus muhun niin helvetin tulisesti ja sitten taas kuitenkin, olen vaan yks vitun tuuliviiri taio joku oikeesti kestää ja ymmärtää minua, ei lupaile turhia, ei sano turhaan että rakastaa ja olisi muutenkin erilainen kun aiemmat mieheni ja saan sen suhteen. Vakavan ja vakaan, mikäli mun kohdalla vakaasta voi koskaan puhua. Mutta ehkä mun vaan pitää onnistua löytää sopivanlainen mies jotta kaikki toimisi.

Näillä näkymin näen tällä viikolla miehen jonka vkl tapasin, katsotaan mitä tapahtuu vai tapahtuuko mitään, kirvestä en kaivoon uskalla vielä heittää.

Perjantaina Helsinkiin.
Ja niin kauan kun olen sinkku, vietän myöskin sellaista elämää joka sinkulle sopii.

Näkemisiin.